Ohjaus: Rauni Mollberg
★★★★☆
Edustan sen verran nuorta sukupolvea, että voin vain etäältä ja jälkikäteen arvailla, minkälaisten ennakko-odotusten taakkaa Rauni Mollberg mahtoi kantaa tarttuessaan Väinö Linnan kansalliseen suurteokseen.
Lähtihän julkisissa kohuissa aiemminkin ryvettynyt, tinkimättömyydestään tunnettu ohjaaja päivittämään koskemattomana pidettyä Edvin Laineen versiota (1955) uuden ajan kollektiivisia tuntoja monisyisemmin vastaavaksi. Teatterin puolella klassikot saavat uusia tulkintoja vuosittain, mutta elokuvataiteessa niihin lyödään halvan rahastuksen tai muun häpäisyn leimaa.
Laineen teoksen arvo on jo kauan mitattu ennen kaikkea kulttuurihistoriallisena monumenttina, jonka kansaa lääkitsevät terapeuttiset piirteet ovat kiistattomat. Minusta kuitenkin tuntuu, että Mollberg halusi nimenomaan ottaa etäisyyttä kanonisointiin, mikä vaikutti ehkä tuoreeltaan julkealta.
2000-luvun katsojan näkökulmasta on helppo todeta ohjaajan tehneen täysin oikeita ratkaisuja nostaessaan sotimisen mielipuolisen luonteen temaattiseen polttopisteeseensä. Sota ja väkivalta ovat Tuntemattomassa sotilassa (1985) brutaaleja koneistoja, joiden rattaat jauhavat rintamalle tulitukseen lähetettyjen nuorten poikien ruumiit, saastuttavat mielen ja vievät järjen. Elämän ja kuoleman kohtalokas raja ylittyy sattumanvaraisesti, eikä kalman kohtaamista pysty välttämään sen paremmin sankarillisilla teoilla kuin pelkuruudellakaan.
Sota on ennen kaikkea nuoren sukupolven tragedia, jossa heidän ihanteensa murskataan hirvittävissä olosuhteissa.
Mollbergin ohjaustyö on Stanley Kubrickin Full Metal Jacketiin (1987) vertautuva pasifistinen pamfletti lihaa jauhavan koneiston julmuudesta. Se ei erehdy vääristelemään Suomen ja Neuvostoliiton välisten taistelujen väistämättömyyttä uudessa ulkopoliittisessa tilanteessa. Aseisiin turvautuminen tarjoillaan annettuna lähtökohtana, mutta se ei tee sodan seurauksista yhtään puhdistavampia, päinvastoin.
Toivottavasti Yleisradio ymmärtää teoksen sivistyksellisen ja taiteellisen merkityksen pysyvästi edes nyt, kun Mollbergia ei enää ole.
perjantai 26. syyskuuta 2014
keskiviikko 30. huhtikuuta 2014
Näin unta elämästä (2014)
Ohjaus: Jukka Kärkkäinen ja Sini Liimatainen
★★★☆☆
Näin unta elämästä (2014) on runollinen nimi elokuvalle, joka käsittelee rankkaa ja pitkään torjuttua aihepiiriä.
Itsemurhaan päätyneen epätoivoinen ratkaisu kielii usein aivan muusta kuin hetken heikkoudesta, kuten masennuksesta, päihdeongelmista tai yksinäisyydestä. Kuolleen läheiset se jättää helposti tuntemaan häpeää ja syyllisyyttä siitä, mikseivät he ole tunnistaneet sukulaisensa tai ystävänsä tilaa tai kyenneet tekemään enempää tämän hyväksi. Etenkin selittämättömiksi tai hyvästeittä jääneissä tapauksissa puuttuvat vastaukset saattavat tuhota monta elämää kuolleen ympäriltäkin.
Nykypäivänä turhista poltinmerkeistä olisi jo aika päästä eroon samalla kun itsemurhatilastotkin ovat sentään hieman kaunistuneet 1990-luvun alun laman synnyttämistä synkistä luvuista, jolloin peräti puolitoistatuhatta suomalaista vuodessa päätti elämänsä oman käden kautta.
Vaikka määrä on pienentynyt kolmanneksen kahdessa vuosikymmenessä, voi numeroiden takaa löytää edelleen oudon vääristymän, sillä itsemurhan tehneistä suuri osa, noin kolme neljästä on miehiä.
Perheen tuska, kokijan muisto
Aiheen poltinpisteeseensä nostavassa dokumenttielokuvassa itsemurha henkilöityy ennen kaikkea nuoriin miehiin ja aikuisiin. Puhtaasti tilastollisesti Jukka Kärkkäisen ja Sini Liimataisen elokuva keskittyykin liikaa heihin etenkin keski-ikäisten kustannuksella. Näin syntyy varmaankin oikea mutta samalla vain osavastaus yhteiskunnalliseenkin kysymykseen, jonka taustalla on lähes aina monimutkaisia selityksiä. Parhaiten teos kertookin paikkaansa maailmasta vasta hakeneiden ja hakevien kohtaloista.
Sanottakoon kuitenkin heti perään, ettei dokumentintekijöiden tarkoituksenakaan ole puida eri ikäisten itsemurhariskiä vaan ylipäänsä avata keskustelu vaietusta tabusta. Elokuvassa ei etsitä syyllisiä, vaikka monta syytä löytyykin. Niistä pysyvältä tuntuva ulkopuolisuus ja painavan kuorman pitkäaikaisuus tuntuvat vaikeimmilta.
Dokumentin alussa puheenvuoro annetaan kuolleiden perheenjäsenille: Aleksin äiti jäsentää mennyttä analyyttisesti, Panun isän mieleen muistot palaavat sattumanvaraisemmin, kun taas Pertun sisko purkaa asioita tunteellisimmin. Kaikkia heitä yhdistää menetys ja kaipaus. Kolmikossa tiivistyykin varmasti paljon niistä kipeistä, ikää tai sukupuolta katsomattomista tuntemuksista, joita jäljellejääneet joutuvat käymään läpi omassa surutyössään.
Itsemurhaa yrittäneet mutta elossa selvinneet tarjoavat kokijan näkökulman. Vaikka tapahtuneista on aikaa, puhuminen ei ole heille edelleenkään kovin helppoa, minkä huomaa harhailevasta katseesta, hakevista sanoista tai vaikkapa tupakanpoltosta.
Kunnioittavaa käsittelyä
Elokuvan tekninen toteutus on huomionarvoinen ja kohteitaan kunnioittava. Tekijät asettavat rohkeat henkilöt puhumaan jalustallaan pysyttelevälle staattiselle kameralle, jonka kuviin he rajautuvat tietyn henkisenkin etäisyyden säilyttävään puolivartalokuvaan. Vaikutelma on tunnustuksellinen mutta välimatka ja otosten kesto moraalinen. Niin sanottuja tyhjiä hetkiäkään ei kaihdeta jälkituotannossa, sillä hiljaisuuskin on sanoja, joille on ymmärrettävä paikkansa.
Saksalaisen Gregor Dashuberin ohjaamat mustavalkoiset animaatiojaksot dokumenttiosuuksien välissä kertovat omalla kielellään syrjäytymisen ja maailman pimenemisen taakasta. Jotkut dokumentin puhtautta vaalivat puritaanit saattavat olla toista mieltä, mutta ainakin minusta tyylilajin jyrkkään vaihtumiseen ei ole syytä takertua ainakaan paheksuvasti, käyttäähän esimerkiksi lajin amerikkalainen mestari Errol Morris mielellään dramatisoituja kohtauksia, joista kuuluisimmat löytyvät vankilassa vuosikymmeniä viruneen miehen vapauttaneesta Johtolangasta (1988).
Animaation mukaan tuominen on harkittu riski, joka onnistuu puhuttelemaan vahvalla latauksellaan, joka on aiheen mukainen.
★★★☆☆
Näin unta elämästä (2014) on runollinen nimi elokuvalle, joka käsittelee rankkaa ja pitkään torjuttua aihepiiriä.
Itsemurhaan päätyneen epätoivoinen ratkaisu kielii usein aivan muusta kuin hetken heikkoudesta, kuten masennuksesta, päihdeongelmista tai yksinäisyydestä. Kuolleen läheiset se jättää helposti tuntemaan häpeää ja syyllisyyttä siitä, mikseivät he ole tunnistaneet sukulaisensa tai ystävänsä tilaa tai kyenneet tekemään enempää tämän hyväksi. Etenkin selittämättömiksi tai hyvästeittä jääneissä tapauksissa puuttuvat vastaukset saattavat tuhota monta elämää kuolleen ympäriltäkin.
Nykypäivänä turhista poltinmerkeistä olisi jo aika päästä eroon samalla kun itsemurhatilastotkin ovat sentään hieman kaunistuneet 1990-luvun alun laman synnyttämistä synkistä luvuista, jolloin peräti puolitoistatuhatta suomalaista vuodessa päätti elämänsä oman käden kautta.
Vaikka määrä on pienentynyt kolmanneksen kahdessa vuosikymmenessä, voi numeroiden takaa löytää edelleen oudon vääristymän, sillä itsemurhan tehneistä suuri osa, noin kolme neljästä on miehiä.
Perheen tuska, kokijan muisto
Aiheen poltinpisteeseensä nostavassa dokumenttielokuvassa itsemurha henkilöityy ennen kaikkea nuoriin miehiin ja aikuisiin. Puhtaasti tilastollisesti Jukka Kärkkäisen ja Sini Liimataisen elokuva keskittyykin liikaa heihin etenkin keski-ikäisten kustannuksella. Näin syntyy varmaankin oikea mutta samalla vain osavastaus yhteiskunnalliseenkin kysymykseen, jonka taustalla on lähes aina monimutkaisia selityksiä. Parhaiten teos kertookin paikkaansa maailmasta vasta hakeneiden ja hakevien kohtaloista.
Sanottakoon kuitenkin heti perään, ettei dokumentintekijöiden tarkoituksenakaan ole puida eri ikäisten itsemurhariskiä vaan ylipäänsä avata keskustelu vaietusta tabusta. Elokuvassa ei etsitä syyllisiä, vaikka monta syytä löytyykin. Niistä pysyvältä tuntuva ulkopuolisuus ja painavan kuorman pitkäaikaisuus tuntuvat vaikeimmilta.
Dokumentin alussa puheenvuoro annetaan kuolleiden perheenjäsenille: Aleksin äiti jäsentää mennyttä analyyttisesti, Panun isän mieleen muistot palaavat sattumanvaraisemmin, kun taas Pertun sisko purkaa asioita tunteellisimmin. Kaikkia heitä yhdistää menetys ja kaipaus. Kolmikossa tiivistyykin varmasti paljon niistä kipeistä, ikää tai sukupuolta katsomattomista tuntemuksista, joita jäljellejääneet joutuvat käymään läpi omassa surutyössään.
Itsemurhaa yrittäneet mutta elossa selvinneet tarjoavat kokijan näkökulman. Vaikka tapahtuneista on aikaa, puhuminen ei ole heille edelleenkään kovin helppoa, minkä huomaa harhailevasta katseesta, hakevista sanoista tai vaikkapa tupakanpoltosta.
Kunnioittavaa käsittelyä
Elokuvan tekninen toteutus on huomionarvoinen ja kohteitaan kunnioittava. Tekijät asettavat rohkeat henkilöt puhumaan jalustallaan pysyttelevälle staattiselle kameralle, jonka kuviin he rajautuvat tietyn henkisenkin etäisyyden säilyttävään puolivartalokuvaan. Vaikutelma on tunnustuksellinen mutta välimatka ja otosten kesto moraalinen. Niin sanottuja tyhjiä hetkiäkään ei kaihdeta jälkituotannossa, sillä hiljaisuuskin on sanoja, joille on ymmärrettävä paikkansa.
Saksalaisen Gregor Dashuberin ohjaamat mustavalkoiset animaatiojaksot dokumenttiosuuksien välissä kertovat omalla kielellään syrjäytymisen ja maailman pimenemisen taakasta. Jotkut dokumentin puhtautta vaalivat puritaanit saattavat olla toista mieltä, mutta ainakin minusta tyylilajin jyrkkään vaihtumiseen ei ole syytä takertua ainakaan paheksuvasti, käyttäähän esimerkiksi lajin amerikkalainen mestari Errol Morris mielellään dramatisoituja kohtauksia, joista kuuluisimmat löytyvät vankilassa vuosikymmeniä viruneen miehen vapauttaneesta Johtolangasta (1988).
Animaation mukaan tuominen on harkittu riski, joka onnistuu puhuttelemaan vahvalla latauksellaan, joka on aiheen mukainen.
tiistai 8. huhtikuuta 2014
Isänsä poika (2013)
Ohjaus: Hirokazu Kore-eda
★★★☆☆
Liekö vain allekirjoittaneen aistiharhaa, ettei mahtavasta elokuvahistoriastaan kuulusta Japanista näytä nousseen tällä vuosituhannella takavuosien veroisia mestareita ihastuttamaan herkkyydellään, tyylillään ja tarkkuudellaan?
Euroopassakin suuressa huudossa olevista ohjaajanimistä Takeshi Kitanon tähti on ollut laskussa, kun taas maailman luultavasti tuotteliaimman nykyohjaajan Takashi Miiken teokset puhuttelevat lähinnä marginaaliyleisöä äärimmäisellä väkivallalla – joskin olen nähnyt hänen kymmenistä elokuvistaan vain murto-osan.
Kuten niin monen muunkin aasialaisen elokuvantekijän myös Hirokazu Kore-edan läpimurto lännessä tapahtui Cannesin elokuvajuhlilla kymmenisen vuotta sitten. Hänen uusimpansa, Isänsä poika (2013), ylitti ohjaajan aiemmat meriitit viime keväänä festivaalin kolmospalkinnolla. Sen edelle ylsivät vain Suomessakin jo nähdyt Abdellatif Kechichen Adèlen elämä: osat 1 ja 2 sekä Coenin veljesten Inside Llewyn Davis.
Arjen pienuudesta
Kore-eda edustaa arjen pienistä hetkistä ammentavaa elokuvantekijää hyvässä ja huonossa. Teemana usein toistuva perheen kohtaamien menetysten taakka hipoo jopa Yasuhiro Ozun teoksia, varsinkin kun levollisissa kuvissa ja yhtä rauhallisessa leikkausjäljessä on samaa kiireettömyyttä kuin japanilaiselokuvan jättiläisellä.
Heti perään on kuitenkin täsmennettävä, ettei Kore-eda ole Ozun kaltainen radikaali visuaalisen ilmaisun uudistaja, sillä hän käyttää muun muassa perinteistä häivytystä kohtausten välillä ja tavanomaisia kuvakulmia. Toisaalta esimerkiksi otos, jossa vanhemmat puhuvat lapsensa pääsykoehaastattelussa kohti kameraa lähentelee Ozun omaksumaa kieltä.
Kahden perheen tarinaa on houkutus lukea laajempanakin modernisoituneen Japanin kuvana, sillä varakkaan arkkitehdin Ryotan elämä kotivaimonsa ja poikansa kanssa kulkee kiireisen menestyjän ehdoilla. Isä uhraa vähät vapaansakin uutteraan työntekoon edetäkseen urallaan ja ajaa kuusivuotiasta Keitaa opettelemaan pianonsoittoa ja yksityiskouluun.
Toisaalla hiukan nuhjuinen kodinkonekauppias Yudal panostaa perheeseensä täysin siemauksin haluten korostaa lastensa ja vaimonsa Yukarin kanssa vietetyn ajan merkitystä.
Toisilleen vieraat maailmat lyövät yhteen, kun synnytyssairaalasta tulee tieto, että kummatkin vanhemmat ovat kasvattaneet väärää poikaa omanaan laitoksessa tapahtuneen virheen vuoksi. Nuorille lapsille asiasta ei kerrota ainakaan aluksi, sillä vanhemmat koettavat ensin selvittää tunteitaan tapahtuneeseen.
Isien silmin äitejäkin
Sikäläinen tapakulttuuri selittää varmaankin osittain henkilöiden sisäänpäinkääntyneitä reaktioita uutiseen, jonka ajattelisi järkyttävän syvästi ja näkyvästi kaikkia osapuolia.
Varautuneen arkkitehdin viileyden tulkitsee hänen muutenkin etäisen persoonansa ominaispiirteeksi, josta on varmasti ollut hyötyä kilpaillussa ammatissa, mutta joka näyttäytyy nyt miltei tunnekylmyytenä. Työväenluokkaisen liikkeenpitäjän aluksi osoittamaa halukkuutta taloudellisiin korvauksiin on hankala unohtaa myöhemmin, kun häntä muotoillaan arvomaailmaltaan suoraselkäiseksi duunari-isäksi.
Elokuvan näkökulmakin herättää joitain varauksia, sillä biologisesta sukulaisuussuhteesta riippumattoman "todellisen" vanhemmuuden kysymystä käsitellään ennen kaikkea luonteiltaan vastakkaisten miesten selkkauksena siitä, kummassa perheessä lasten on parempi kasvaa. Voi tietysti olla, että sikäläisen yhteiskunnan vinkkelistä äitien jääminen syrjemmälle on ennen kaikkea tosiasia, jota olisi ollut vaikea sivuuttaakaan, mutta siinä tapauksessa jokin kriittinen painotus siitäkin olisi ollut tarpeen elokuvassa, joka lähinnä vieroksuu rahan auvoisuutta.
Ainakaan teos ei halua alleviivata, mikä olisi oikea ratkaisu traagisessa tilanteessa, jossa syntynyt kiintymyssuhde voi olla tarpeen rikkoa myöhemmän hyvän tarkoituksella. Kore-eda tekee sen tieten leikkaamalla sentisentaalisiksi kääntymäisillään olevista kohtauksista ulos juuri – näkökulmasta riippuen – sopivalla tai sopimattomalla hetkellä.
Hän on joka tapauksessa oivaltanut, ettei aiheella ole tarpeen teoretisoida yleisluontoisesti. Keitan ja Ruysein vanhemmat tekevät kipeän päätöksensä pitkällisen harkinnan jälkeen omista lähtökohdistaan. Tulevaisuus on silti avoin muttei vailla toivoa.
★★★☆☆
Liekö vain allekirjoittaneen aistiharhaa, ettei mahtavasta elokuvahistoriastaan kuulusta Japanista näytä nousseen tällä vuosituhannella takavuosien veroisia mestareita ihastuttamaan herkkyydellään, tyylillään ja tarkkuudellaan?
Euroopassakin suuressa huudossa olevista ohjaajanimistä Takeshi Kitanon tähti on ollut laskussa, kun taas maailman luultavasti tuotteliaimman nykyohjaajan Takashi Miiken teokset puhuttelevat lähinnä marginaaliyleisöä äärimmäisellä väkivallalla – joskin olen nähnyt hänen kymmenistä elokuvistaan vain murto-osan.
Kuten niin monen muunkin aasialaisen elokuvantekijän myös Hirokazu Kore-edan läpimurto lännessä tapahtui Cannesin elokuvajuhlilla kymmenisen vuotta sitten. Hänen uusimpansa, Isänsä poika (2013), ylitti ohjaajan aiemmat meriitit viime keväänä festivaalin kolmospalkinnolla. Sen edelle ylsivät vain Suomessakin jo nähdyt Abdellatif Kechichen Adèlen elämä: osat 1 ja 2 sekä Coenin veljesten Inside Llewyn Davis.
Arjen pienuudesta
Kore-eda edustaa arjen pienistä hetkistä ammentavaa elokuvantekijää hyvässä ja huonossa. Teemana usein toistuva perheen kohtaamien menetysten taakka hipoo jopa Yasuhiro Ozun teoksia, varsinkin kun levollisissa kuvissa ja yhtä rauhallisessa leikkausjäljessä on samaa kiireettömyyttä kuin japanilaiselokuvan jättiläisellä.
Heti perään on kuitenkin täsmennettävä, ettei Kore-eda ole Ozun kaltainen radikaali visuaalisen ilmaisun uudistaja, sillä hän käyttää muun muassa perinteistä häivytystä kohtausten välillä ja tavanomaisia kuvakulmia. Toisaalta esimerkiksi otos, jossa vanhemmat puhuvat lapsensa pääsykoehaastattelussa kohti kameraa lähentelee Ozun omaksumaa kieltä.
Kahden perheen tarinaa on houkutus lukea laajempanakin modernisoituneen Japanin kuvana, sillä varakkaan arkkitehdin Ryotan elämä kotivaimonsa ja poikansa kanssa kulkee kiireisen menestyjän ehdoilla. Isä uhraa vähät vapaansakin uutteraan työntekoon edetäkseen urallaan ja ajaa kuusivuotiasta Keitaa opettelemaan pianonsoittoa ja yksityiskouluun.
Toisaalla hiukan nuhjuinen kodinkonekauppias Yudal panostaa perheeseensä täysin siemauksin haluten korostaa lastensa ja vaimonsa Yukarin kanssa vietetyn ajan merkitystä.
Toisilleen vieraat maailmat lyövät yhteen, kun synnytyssairaalasta tulee tieto, että kummatkin vanhemmat ovat kasvattaneet väärää poikaa omanaan laitoksessa tapahtuneen virheen vuoksi. Nuorille lapsille asiasta ei kerrota ainakaan aluksi, sillä vanhemmat koettavat ensin selvittää tunteitaan tapahtuneeseen.
Isien silmin äitejäkin
Sikäläinen tapakulttuuri selittää varmaankin osittain henkilöiden sisäänpäinkääntyneitä reaktioita uutiseen, jonka ajattelisi järkyttävän syvästi ja näkyvästi kaikkia osapuolia.
Varautuneen arkkitehdin viileyden tulkitsee hänen muutenkin etäisen persoonansa ominaispiirteeksi, josta on varmasti ollut hyötyä kilpaillussa ammatissa, mutta joka näyttäytyy nyt miltei tunnekylmyytenä. Työväenluokkaisen liikkeenpitäjän aluksi osoittamaa halukkuutta taloudellisiin korvauksiin on hankala unohtaa myöhemmin, kun häntä muotoillaan arvomaailmaltaan suoraselkäiseksi duunari-isäksi.
Elokuvan näkökulmakin herättää joitain varauksia, sillä biologisesta sukulaisuussuhteesta riippumattoman "todellisen" vanhemmuuden kysymystä käsitellään ennen kaikkea luonteiltaan vastakkaisten miesten selkkauksena siitä, kummassa perheessä lasten on parempi kasvaa. Voi tietysti olla, että sikäläisen yhteiskunnan vinkkelistä äitien jääminen syrjemmälle on ennen kaikkea tosiasia, jota olisi ollut vaikea sivuuttaakaan, mutta siinä tapauksessa jokin kriittinen painotus siitäkin olisi ollut tarpeen elokuvassa, joka lähinnä vieroksuu rahan auvoisuutta.
Ainakaan teos ei halua alleviivata, mikä olisi oikea ratkaisu traagisessa tilanteessa, jossa syntynyt kiintymyssuhde voi olla tarpeen rikkoa myöhemmän hyvän tarkoituksella. Kore-eda tekee sen tieten leikkaamalla sentisentaalisiksi kääntymäisillään olevista kohtauksista ulos juuri – näkökulmasta riippuen – sopivalla tai sopimattomalla hetkellä.
Hän on joka tapauksessa oivaltanut, ettei aiheella ole tarpeen teoretisoida yleisluontoisesti. Keitan ja Ruysein vanhemmat tekevät kipeän päätöksensä pitkällisen harkinnan jälkeen omista lähtökohdistaan. Tulevaisuus on silti avoin muttei vailla toivoa.
perjantai 4. huhtikuuta 2014
Lahjakas herra Ripley (1999)
Ohjaus: Anthony Minghella
★★★★☆
Englantilaisen laatuohjaajan Anthony Minghellan versiossa painopisteet ovat huomattavasti monisyisemmät kuin Patricia Highsmithin romaanin ensimmäisessä, Rene Clementin ohjaamassa filmissä Kuuma aurinko (1960). Jälkimmäisessä viileästi operoiva tappaja astuu surmaamansa henkilön saappaisiin, ryövää hänen rahansa ja tyttöystävänsä.
Lahjakas herra Ripley (1999) kertoo toimeksiannon Euroopasta saavasta huijarista. Tutustuttuaan suihkuseurapiirien kutsuilla makeaa elämää Italiassa viettävän hulttiopojan isään hän alkaa teeskennellä edellisen vanhaa koulukaveria. Tehtäväkseen palturia puhuva nuori mies saa noutaa rannoilla loikoilevan laiskottelijan kotiin sukufirman palvelukseen. Perillä alaluokkainen pyrkyri huumaantuu makean elämän mahdollisuuksista, eikä enää kykene irrottautumaan vanhaan tympeään arkeensa.
Psykologisesti vangitsevasti hahmoteltu muotokuva itseään ja ympäristöään pettävästä kameleontista on tyylipuhdas eksistentiaalinen elokuva, jossa olemassaolonsa avaimista kamppaileva päähenkilö ei enää erota itseään kopioimastaan hyväkkäästä. Itsenäisen identiteettinsä menettävän nuorukaisen ajautuminen surmatöiden tielle pelaa kiinnijäämisen kutkuttavuudella, mutta väkivallassa sinänsä teos ei näe ainuttakaan valonpilkahdusta.
Mitä peruuttamattomammiksi syöksykierteeseen imeytyvän nousukkaan epätoivoiset toimet käyvät, sitä säälittävämmiksi elämänvalheet kasautuvat. Ulospääsyä hakiessaan rakkautta ja hyväksyntää kaipaavan päähenkilön henkinen hajoaminen piirtyy hiljaiseksi, tukahdutettujen tunteiden murhenäytelmäksi.
Vailla vähäisintäkään syyllistämistä tai myötätunnon kalastelua ohjaaja muokkaa luokkakateuden uhrista ihmisen perimmäiseen yksinäisyyteen sairastuneen, kohtalon tuskaisen pelinappulan. Teoksen ironian syvyys paljastuu vasta jälkikäteen pohtiessa, kuinka jokainen yksittäinen harha-askel olisi ollut peruutettavissa.
★★★★☆
Englantilaisen laatuohjaajan Anthony Minghellan versiossa painopisteet ovat huomattavasti monisyisemmät kuin Patricia Highsmithin romaanin ensimmäisessä, Rene Clementin ohjaamassa filmissä Kuuma aurinko (1960). Jälkimmäisessä viileästi operoiva tappaja astuu surmaamansa henkilön saappaisiin, ryövää hänen rahansa ja tyttöystävänsä.
Lahjakas herra Ripley (1999) kertoo toimeksiannon Euroopasta saavasta huijarista. Tutustuttuaan suihkuseurapiirien kutsuilla makeaa elämää Italiassa viettävän hulttiopojan isään hän alkaa teeskennellä edellisen vanhaa koulukaveria. Tehtäväkseen palturia puhuva nuori mies saa noutaa rannoilla loikoilevan laiskottelijan kotiin sukufirman palvelukseen. Perillä alaluokkainen pyrkyri huumaantuu makean elämän mahdollisuuksista, eikä enää kykene irrottautumaan vanhaan tympeään arkeensa.
Psykologisesti vangitsevasti hahmoteltu muotokuva itseään ja ympäristöään pettävästä kameleontista on tyylipuhdas eksistentiaalinen elokuva, jossa olemassaolonsa avaimista kamppaileva päähenkilö ei enää erota itseään kopioimastaan hyväkkäästä. Itsenäisen identiteettinsä menettävän nuorukaisen ajautuminen surmatöiden tielle pelaa kiinnijäämisen kutkuttavuudella, mutta väkivallassa sinänsä teos ei näe ainuttakaan valonpilkahdusta.
Mitä peruuttamattomammiksi syöksykierteeseen imeytyvän nousukkaan epätoivoiset toimet käyvät, sitä säälittävämmiksi elämänvalheet kasautuvat. Ulospääsyä hakiessaan rakkautta ja hyväksyntää kaipaavan päähenkilön henkinen hajoaminen piirtyy hiljaiseksi, tukahdutettujen tunteiden murhenäytelmäksi.
Vailla vähäisintäkään syyllistämistä tai myötätunnon kalastelua ohjaaja muokkaa luokkakateuden uhrista ihmisen perimmäiseen yksinäisyyteen sairastuneen, kohtalon tuskaisen pelinappulan. Teoksen ironian syvyys paljastuu vasta jälkikäteen pohtiessa, kuinka jokainen yksittäinen harha-askel olisi ollut peruutettavissa.
Englantilainen potilas (1996)
Ohjaus: Anthony Minghella
★★★☆☆
Vain 54-vuotiaana syöpään kuollut englantilainen tyylitaituri Anthony Minghella ehti ohjata suuritöisiä projekteja televisiolle, oopperanäyttämölle ja valkokankaille. Elokuviin kiistatta lahjakas visualisti pääsi mukaan osin sattumalta, vasta neljäkymmentävuotiaana aikuisena. Nopeasti hänen ohjaustöidensä keskeiseksi teemaksi kiteytyi ongelmallinen rakkaus, joka ilmenee ilmenee niin täyttymättömänä kaipauksena kuin fyysisenä etäisyytenäkin.
Minghellan ehdottomasti hienoin teos on Patricia Highsmithin romaanista sovitettu kylmäkiskoinen, homoseksuaalisen latauksen tihentämä sivullisuuden kuvaus Lahjakas herra Ripley (1999), sillä ohjaajan muuta tuotantoa vaivaa tietynlainen kaihoromanttinen kiltteys.
Ongelma ei ole aivan kohtuuton toisen maailmansodan ympärille lavastetussa rakkaustarinassa Englantilainen potilas (1996) tai Yhdysvaltojen sisällissotaan sijoittuvassa epookissa Päämääränä Cold Mountain (2003), koska onnettomien tapahtumien ylle levittyvä viimeisten mahdollisuuksien aura luo uskottavuutta roolihenkilöiden tuonpuoleiselle tuskalle. Edelliselle myönnettiin peräti yhdeksän Oscar-patsasta, joilla teos nousi yhdeksi kaikkien aikojen menestyneimmäksi elokuvaksi tällä mittarilla tarkasteltuna.
Usealla aikatasolle jaetussa teoksessa todistetaan ensin kielletyn rakkauden syntymistä Pohjois-Afrikan savanneilla toisen maailmansodan kynnyksellä vuonna 1938 ja myöhemmin sen kuolemaa vanhan kartanon raunioilla sodan lopulla, kun nainen on menettänyt henkensä ja mies melkein kasvonsa. Englantilaista potilasta hoivaava nainen suree niinikään edesmennyttä elämänkumppaniaan tutustuessaan lähistöllä pommeja purkavaan sikhi-mieheen.
Lavea epookki liikkuu jaettua tuskaa virtaavissa muistoissa sensuellisti välittämättä tarinaa rasittavien kliseiden painosta. Tarkkavaistoisena romantikkona Minghella tunnistaa kyynelehtivät kohtaukset sävyttäen ne mieluummin alakuloisella apeudella kuin päällekäyvällä sentimentaalisuudella.
★★★☆☆
Vain 54-vuotiaana syöpään kuollut englantilainen tyylitaituri Anthony Minghella ehti ohjata suuritöisiä projekteja televisiolle, oopperanäyttämölle ja valkokankaille. Elokuviin kiistatta lahjakas visualisti pääsi mukaan osin sattumalta, vasta neljäkymmentävuotiaana aikuisena. Nopeasti hänen ohjaustöidensä keskeiseksi teemaksi kiteytyi ongelmallinen rakkaus, joka ilmenee ilmenee niin täyttymättömänä kaipauksena kuin fyysisenä etäisyytenäkin.
Minghellan ehdottomasti hienoin teos on Patricia Highsmithin romaanista sovitettu kylmäkiskoinen, homoseksuaalisen latauksen tihentämä sivullisuuden kuvaus Lahjakas herra Ripley (1999), sillä ohjaajan muuta tuotantoa vaivaa tietynlainen kaihoromanttinen kiltteys.
Ongelma ei ole aivan kohtuuton toisen maailmansodan ympärille lavastetussa rakkaustarinassa Englantilainen potilas (1996) tai Yhdysvaltojen sisällissotaan sijoittuvassa epookissa Päämääränä Cold Mountain (2003), koska onnettomien tapahtumien ylle levittyvä viimeisten mahdollisuuksien aura luo uskottavuutta roolihenkilöiden tuonpuoleiselle tuskalle. Edelliselle myönnettiin peräti yhdeksän Oscar-patsasta, joilla teos nousi yhdeksi kaikkien aikojen menestyneimmäksi elokuvaksi tällä mittarilla tarkasteltuna.
Usealla aikatasolle jaetussa teoksessa todistetaan ensin kielletyn rakkauden syntymistä Pohjois-Afrikan savanneilla toisen maailmansodan kynnyksellä vuonna 1938 ja myöhemmin sen kuolemaa vanhan kartanon raunioilla sodan lopulla, kun nainen on menettänyt henkensä ja mies melkein kasvonsa. Englantilaista potilasta hoivaava nainen suree niinikään edesmennyttä elämänkumppaniaan tutustuessaan lähistöllä pommeja purkavaan sikhi-mieheen.
Lavea epookki liikkuu jaettua tuskaa virtaavissa muistoissa sensuellisti välittämättä tarinaa rasittavien kliseiden painosta. Tarkkavaistoisena romantikkona Minghella tunnistaa kyynelehtivät kohtaukset sävyttäen ne mieluummin alakuloisella apeudella kuin päällekäyvällä sentimentaalisuudella.
torstai 27. maaliskuuta 2014
American Hustle (2013)
Ohjaus: David O. Russell
★★★☆☆
Omassa sarjassaan mukiinmenevän uran tehnyt David O. Russell on amerikkalaisessa valtavirrassa sujuvasti luoviva onnistuja, joka on joten kuten kyennyt säilyttämään kunniallisuutensakin turhuuksien roviolla.
Hänen keskihintaiset elokuvansa ovat menestyneet mainiosti myös lippuluukuilla, joten tulevaisuuskin nimenomaan pitkien näytelmäfilmien puolella lienee turvattu ainakin joksikin aikaa. Kriitikon näkökulmasta täysosumia ei ole vielä tullut muttei varsinaisia floppejakaan.
Suomeen Russellin uusin teos tulee hieman onnettomasti ja levittäjän riskillä vasta Oscar-gaalan jälkeen. American Hustle (2013) oli ehdolla kymmenen palkinnon saajaksi mutta poistui juhlista tyhjin käsin. Se ei ollut yllätys, sillä vähän vastaavaa vipua vääntävä Argo (2012) ehti jo tyhjentää potin edellisvuonna.
Kyse on siis huiputusjutusta, jonka tapahtumat ovat sinnepäin totta. Vastuuta karistava saateteksti elokuvaan hiertää jonkin aikaa mieltä muttei vaivaa enää lopussa tarinan moraalista huolestunutta katsojaa. Viihdyttävä vedätys avautuu yhteisön kollektiiviseen syyllisyyteen ja elämänvalheeseen sitä paitsi paljon purevammin kuin välttämättä heti näkyy teoksen teknisen taituruuden säihkeestä.
Päättäjien päät pölkylle
Henkilövetoisia teoksia mieluusti valmistava ohjaaja ja käsikirjoittajakumppaninsa Eric Warren Singer ovat kaivaneet FBI:n lähihistoriasta esiin korruptiokeissin, jossa paljastettiin, että lukuisat korkeat poliittiset päättäjät olivat sekaantuneet hämäriin voitelukauppoihin kasinobisneksen ympärillä.
Russell ja Singer työstävät tapauksen näkökulmahenkilöiksi pikkuhuijarit (Christian Bale ja Amy Adams), jotka liittovaltion agentti (Bradley Cooper) onnistuu pakottamaan poliisin käskyläisiksi ja myyriksi.
Tekeytyneinä varakkaan arabišeikin asiainhoitajiksi he houkuttelevat ensin haaviin Camdenin pormestarin (Jeremy Renner), joka ei pysty katsomaan syrjään houkutukselta. Saaliista huumaantuva agentti ei tyydy ensimmäiseen vonkaleeseen vaan lähtee jahtaamaan vielä suurempia kaloja senaatista ja edustajainhuoneesta. Syötit sätkivät satimessa itsekin pähkäillen poistumisreittiä.
Mestareilta vaikutteita
Visuaalisesti American Hustle on vaikuttava jo ensiminuuteista, vaikka se heittää eteemme sääliä herättävän kaljamahaisen miehen, joka peittelee paljasta päälakeaan hiuslisäkkeellä. Elähtäneeltä diskokeisarilta näyttävän huijarin rikoskumppani on brittiaksenttia vääntävä nuorempi nainen, joka selittää tunteensa turhamaisen rakastajansa karismalla. Oudon parin yhteys kokee kolhuja virkavallan painostuksesta samalla kun pelin panokset kovenevat.
Heikoimmillaan käsikirjoitus on koettaessaan selittää petkuttajalle uskottavaa isän roolia tai rakentaa tälle jonkinlaista normaalin elämän mallia. Tyyppi muistuttaa laverteluissaan mieluummin itsekeskeistä, luuserimaista valehtelijaa kuin älykästä ja jollain tapaa oikeudentajuista superrikollista, joksi häntä välistä muotoillaan.
Olen silti nauttinut harvasta viime vuonna valmistuneesta elokuvasta yhtä paljon kuin Russellin ohjauksesta. Puolenvälin jälkeen tulevassa avainkohtauksessa Bee Geesin How Can You Mend a Broken Heart luo taustan altmanilaisesti liikkuvalle kameralle paljastaa henkilöistä heikkouksia, joista he eivät välttämättä ole itsekään tietoisia. Rikosvyyhdin kertomusmuoto taas muistuttaa Martin Scorsesen teoksista.
1970-luvun lopun moitteettomasti lavastava kellertävänkelmeä elokuva osaa kertoa tarinansa tavalla, joka vie mennessään.
★★★☆☆
Omassa sarjassaan mukiinmenevän uran tehnyt David O. Russell on amerikkalaisessa valtavirrassa sujuvasti luoviva onnistuja, joka on joten kuten kyennyt säilyttämään kunniallisuutensakin turhuuksien roviolla.
Hänen keskihintaiset elokuvansa ovat menestyneet mainiosti myös lippuluukuilla, joten tulevaisuuskin nimenomaan pitkien näytelmäfilmien puolella lienee turvattu ainakin joksikin aikaa. Kriitikon näkökulmasta täysosumia ei ole vielä tullut muttei varsinaisia floppejakaan.
Suomeen Russellin uusin teos tulee hieman onnettomasti ja levittäjän riskillä vasta Oscar-gaalan jälkeen. American Hustle (2013) oli ehdolla kymmenen palkinnon saajaksi mutta poistui juhlista tyhjin käsin. Se ei ollut yllätys, sillä vähän vastaavaa vipua vääntävä Argo (2012) ehti jo tyhjentää potin edellisvuonna.
Kyse on siis huiputusjutusta, jonka tapahtumat ovat sinnepäin totta. Vastuuta karistava saateteksti elokuvaan hiertää jonkin aikaa mieltä muttei vaivaa enää lopussa tarinan moraalista huolestunutta katsojaa. Viihdyttävä vedätys avautuu yhteisön kollektiiviseen syyllisyyteen ja elämänvalheeseen sitä paitsi paljon purevammin kuin välttämättä heti näkyy teoksen teknisen taituruuden säihkeestä.
Päättäjien päät pölkylle
Henkilövetoisia teoksia mieluusti valmistava ohjaaja ja käsikirjoittajakumppaninsa Eric Warren Singer ovat kaivaneet FBI:n lähihistoriasta esiin korruptiokeissin, jossa paljastettiin, että lukuisat korkeat poliittiset päättäjät olivat sekaantuneet hämäriin voitelukauppoihin kasinobisneksen ympärillä.
Russell ja Singer työstävät tapauksen näkökulmahenkilöiksi pikkuhuijarit (Christian Bale ja Amy Adams), jotka liittovaltion agentti (Bradley Cooper) onnistuu pakottamaan poliisin käskyläisiksi ja myyriksi.
Tekeytyneinä varakkaan arabišeikin asiainhoitajiksi he houkuttelevat ensin haaviin Camdenin pormestarin (Jeremy Renner), joka ei pysty katsomaan syrjään houkutukselta. Saaliista huumaantuva agentti ei tyydy ensimmäiseen vonkaleeseen vaan lähtee jahtaamaan vielä suurempia kaloja senaatista ja edustajainhuoneesta. Syötit sätkivät satimessa itsekin pähkäillen poistumisreittiä.
Mestareilta vaikutteita
Visuaalisesti American Hustle on vaikuttava jo ensiminuuteista, vaikka se heittää eteemme sääliä herättävän kaljamahaisen miehen, joka peittelee paljasta päälakeaan hiuslisäkkeellä. Elähtäneeltä diskokeisarilta näyttävän huijarin rikoskumppani on brittiaksenttia vääntävä nuorempi nainen, joka selittää tunteensa turhamaisen rakastajansa karismalla. Oudon parin yhteys kokee kolhuja virkavallan painostuksesta samalla kun pelin panokset kovenevat.
Heikoimmillaan käsikirjoitus on koettaessaan selittää petkuttajalle uskottavaa isän roolia tai rakentaa tälle jonkinlaista normaalin elämän mallia. Tyyppi muistuttaa laverteluissaan mieluummin itsekeskeistä, luuserimaista valehtelijaa kuin älykästä ja jollain tapaa oikeudentajuista superrikollista, joksi häntä välistä muotoillaan.
Olen silti nauttinut harvasta viime vuonna valmistuneesta elokuvasta yhtä paljon kuin Russellin ohjauksesta. Puolenvälin jälkeen tulevassa avainkohtauksessa Bee Geesin How Can You Mend a Broken Heart luo taustan altmanilaisesti liikkuvalle kameralle paljastaa henkilöistä heikkouksia, joista he eivät välttämättä ole itsekään tietoisia. Rikosvyyhdin kertomusmuoto taas muistuttaa Martin Scorsesen teoksista.
1970-luvun lopun moitteettomasti lavastava kellertävänkelmeä elokuva osaa kertoa tarinansa tavalla, joka vie mennessään.
tiistai 18. maaliskuuta 2014
Presidentintekijät (2014)
Ohjaus: Tuukka Temonen
★★☆☆☆
Kiinnostus politiikan kulissien takaista elämää kohtaan näyttää lisääntyneen yhtä vauhtia kuin politiikan yleinen arvostus laskee. Jälkimmäistä vauhdittanee osaltaan uusi kotimainen dokumenttielokuva, jossa kukaan ei vahingossakaan puhu politiikkaa.
Kuten Tarja Halosen toisen kauden viimeisestä vuodesta kertova Rouva Presidentti (2011), myös Presidentintekijät (2014) on tarvinnut syntyäkseen vahvan luottamussuhteen elokuvantekijöiden ja maineestaan tarkkojen kohteiden välille, sillä vastaavat hankkeet jäisivät muutoin idean asteelle.
Edellisen tuotti sosialidemokraatti Osku Pajamäki. Jälkimmäisen on puolestaan ohjannut ja käsikirjoittanut kokoomuslainen kunnanvaltuutettu Tuukka Temonen. Julkisuudessa on käyty suukopua Temosen ja dokumentissa esiintyvien, pääministeripuoluetta edustavien henkilöiden välillä, mutta sen motiiveja voi vain arvailla.
Lajin esikuva on Bill Clintonin vaalikampanjaa avaava Taistelukeskus (1993), jonka nimi viittaa kampanjaorganisaation komentohuoneeseen.
Ei yllätyksiä
Siinä missä jälkimmäisessä väännetään kättä esityksen sanamuodoista valiokunnassa, keskittyvät edellisen henkilöt pohtimaan presidentiksi kannattamansa ehdokkaan imagonhallintaa. Seurantadokumentin muoto kätkee siis sisälleen asiallisesti perin erilaisen elokuvan, joka tuskin voi yllättää politiikan pinnallistumisen jo ajat sitten todennutta yleisönosaa.
Palaverien, kannatuskyselyjen ja lopulta äänestyspäivien ympärille rakentuva juoni alkaa joulunalusviikoilta noin kaksi kuukautta ennen ensimmäistä vaalikierrosta ja päättyy kuinkas muutenkaan voitonjuhlaan.
Kokoomuksen ehdokkaan Sauli Niinistön reilu etumatka gallupeissa monen vuoden ajan saa kuitenkin taustajoukot sekä turhautuneeksi että levottomaksi. He tuskailevat, ettei vaaleissa tapahdu mitään, ja että on kuin he tekisivät istuvan presidentin (varovaista) kampanjaa. Kiertueen avaus maakunnissa houkuttelee huolestuttavan vähän väkeä paikalle, mikä saa vaalitiimin epäilemään ehdokkaan psyyken kestävyyttä.
Suoraa puhetta ja huumoria – so what?
Ilmiselvästi hyvin yhteen hioutunut nippu vaihtaa ajatuksia kampanjan suunnasta suorapuheisesti ja tavanomaista palaverihuumoriakaan kaihtamatta. Analyysit omasta ja kilpailijaehdokkaista noudattavat korutonta realismia niin vahvuuksista kuin heikkouksista puhuttaessa.
Sen väittäminen, että dokumentti paljastaisi politiikasta, kampanjoinnista tai juuri tämän elokuvan henkilöistä jotain sellaista, mikä ei ole jo joka tapauksessa tiedossa, on joko valheellisuutta, tekopyhyyttä tai luulotautisuutta, riippuen sanojasta.
Vielä pidemmälle: dokumentti kuvaa minkä tahansa työyhteisön kielenkäyttöä ja tuskin lähellekään pahimmasta päästä.
Jännitteet vähissä
Pekka Haaviston nousua osattiin odottaa muttei aivan niin voimallisena kuin se lopulta tapahtui. Äänestäjäkunnan aikeista parhaiten perillä oleva Jussi Kekkonen luennoi kylmän rauhallisesti toisen kierroksen varmistuttua, etteivät suomalaiset ole vielä valmiita ottamaan Haaviston puolisoa omakseen, vaikkei Niinistön konservatiivisuuskaan ole ongelmatonta.
Elokuvana Presidentintekijät ei ole kummoinen, vaikka materiaali sinänsä onkin ainutlaatuista. Reportaasimuotoon ei mahdu tekijän omaa ääntä tai analyysiä. Se lienee pakon sanelemaa.
★★☆☆☆
Kiinnostus politiikan kulissien takaista elämää kohtaan näyttää lisääntyneen yhtä vauhtia kuin politiikan yleinen arvostus laskee. Jälkimmäistä vauhdittanee osaltaan uusi kotimainen dokumenttielokuva, jossa kukaan ei vahingossakaan puhu politiikkaa.
Kuten Tarja Halosen toisen kauden viimeisestä vuodesta kertova Rouva Presidentti (2011), myös Presidentintekijät (2014) on tarvinnut syntyäkseen vahvan luottamussuhteen elokuvantekijöiden ja maineestaan tarkkojen kohteiden välille, sillä vastaavat hankkeet jäisivät muutoin idean asteelle.
Edellisen tuotti sosialidemokraatti Osku Pajamäki. Jälkimmäisen on puolestaan ohjannut ja käsikirjoittanut kokoomuslainen kunnanvaltuutettu Tuukka Temonen. Julkisuudessa on käyty suukopua Temosen ja dokumentissa esiintyvien, pääministeripuoluetta edustavien henkilöiden välillä, mutta sen motiiveja voi vain arvailla.
Lajin esikuva on Bill Clintonin vaalikampanjaa avaava Taistelukeskus (1993), jonka nimi viittaa kampanjaorganisaation komentohuoneeseen.
Ei yllätyksiä
Presidentintekijöissä kampanjan hermokeskus on kokoomuksen puoluetoimiston neuvotteluhuone, jonne suuri osa teoksen tapahtumista myös sijoittuu. Televisiomaiselta ja vähän umpimieliseltäkin kalskahtava ajatus ei ole toteutuksenakaan uusi, jos joku vain vielä muistaa teatterilevityksessäkin piipahtaneen Annika Grofin Liikkumavaran (2009) ihmisistä ja lakialoitteen käsittelystä eduskunnassa.
Siinä missä jälkimmäisessä väännetään kättä esityksen sanamuodoista valiokunnassa, keskittyvät edellisen henkilöt pohtimaan presidentiksi kannattamansa ehdokkaan imagonhallintaa. Seurantadokumentin muoto kätkee siis sisälleen asiallisesti perin erilaisen elokuvan, joka tuskin voi yllättää politiikan pinnallistumisen jo ajat sitten todennutta yleisönosaa.
Palaverien, kannatuskyselyjen ja lopulta äänestyspäivien ympärille rakentuva juoni alkaa joulunalusviikoilta noin kaksi kuukautta ennen ensimmäistä vaalikierrosta ja päättyy kuinkas muutenkaan voitonjuhlaan.
Kokoomuksen ehdokkaan Sauli Niinistön reilu etumatka gallupeissa monen vuoden ajan saa kuitenkin taustajoukot sekä turhautuneeksi että levottomaksi. He tuskailevat, ettei vaaleissa tapahdu mitään, ja että on kuin he tekisivät istuvan presidentin (varovaista) kampanjaa. Kiertueen avaus maakunnissa houkuttelee huolestuttavan vähän väkeä paikalle, mikä saa vaalitiimin epäilemään ehdokkaan psyyken kestävyyttä.
Suoraa puhetta ja huumoria – so what?
Dokumentin henkilöitä ovat ehdokkaan kasvojen takaa kulissien kolportöörit: muun muassa puoluesihteeri Taru Tujunen, ministeriryhmän silloinen erityisavustaja Jussi Kekkonen, Niinistön avustaja Mikko Kortelainen sekä puolueorganisaation ulkopuolelta varainhankkija Harry Harkimo ja markkinointivastaava Kirsi Piha.
Ilmiselvästi hyvin yhteen hioutunut nippu vaihtaa ajatuksia kampanjan suunnasta suorapuheisesti ja tavanomaista palaverihuumoriakaan kaihtamatta. Analyysit omasta ja kilpailijaehdokkaista noudattavat korutonta realismia niin vahvuuksista kuin heikkouksista puhuttaessa.
Sen väittäminen, että dokumentti paljastaisi politiikasta, kampanjoinnista tai juuri tämän elokuvan henkilöistä jotain sellaista, mikä ei ole jo joka tapauksessa tiedossa, on joko valheellisuutta, tekopyhyyttä tai luulotautisuutta, riippuen sanojasta.
Vielä pidemmälle: dokumentti kuvaa minkä tahansa työyhteisön kielenkäyttöä ja tuskin lähellekään pahimmasta päästä.
Jännitteet vähissä
Elokuvan ongelmana voi joku pitää vaalien lopputulosta, joka on koko ajan tiedossa. Harva kuitenkaan lähtee katsomaan teosta muussa luulossa. Siksi punaista lankaa keritään sisäpiirin reaktioista, joita sen jäsenet osoittavat neuvotteluhuoneen ulkopuolisiin tapahtumiin.
Pekka Haaviston nousua osattiin odottaa muttei aivan niin voimallisena kuin se lopulta tapahtui. Äänestäjäkunnan aikeista parhaiten perillä oleva Jussi Kekkonen luennoi kylmän rauhallisesti toisen kierroksen varmistuttua, etteivät suomalaiset ole vielä valmiita ottamaan Haaviston puolisoa omakseen, vaikkei Niinistön konservatiivisuuskaan ole ongelmatonta.
Elokuvana Presidentintekijät ei ole kummoinen, vaikka materiaali sinänsä onkin ainutlaatuista. Reportaasimuotoon ei mahdu tekijän omaa ääntä tai analyysiä. Se lienee pakon sanelemaa.
perjantai 14. maaliskuuta 2014
Inside Llewyn Davis (2013)
Ohjaus: Ethan ja Joel Coen
★★★☆☆
Viimein suuren roolin nimiohjaajilta saanut Oscar Isaac on prikulleen oikea valinta folklaulajaksi, joka yrittää läpimurtoa 1960-alun New Yorkissa, tarkemmin Greenwich Villagessa Manhattanin länsiosassa, joka tunnetaan Bob Dylanin tapaisten boheemien ponnistuslautana, vaihtoehtotaiteen mekkana ja folkinkin synnyinsijana.
Elokuva alkaa uusille kyvyille esiintymispaikan tarjoavalta tunkkaiselta pikkuklubilta, jonka lavalla lahjakas mutta menestystä vaille jäänyt muusikko Llewyn Davis eläytyy tunteikkaasti sydänverellä vuodattamaansa kappaleeseen hirttämisestä.
Tarinan ovat kirjoittaneet ja ohjanneet sivullisuuden taakkaa tuotantonsa ydinlankana punoneet Ethan ja Joen Coen, joten voivatko artistin haaveet saada siivet turhauttavan epäonnen, traagisen sattuman ja viheliäisten vastoinkäymisten leimaamassa, rahan pilaamassa maailmassa?
Melankolinen komedia
Inside Llewyn Davis (2013) on melankolinen komedia paikkaansa auringossa etsivästä kulkijasta kuten niin moni muukin Coenien elokuva. Marginaalimuusikko on mukaelma heidän perustyypistään, siivua kakusta tavoittelevasta väliinputoajasta, joka on vaarassa jämähtää seuraavaksi kohtalon kolhimaksi kuriositeetiksi. Ohjaajille tämä merkitsee kirpeää ironiaa amerikkalaisesta unelmasta ja siitä pienelle ihmiselle rajatusta osasta.
Teos palkittiin Cannesin elokuvajuhlien kakkospalkinnolla viime keväänä mutta sivuutettiin lähes tyystin Oscar-riennoissa. Viime vuosina lähinnä epätasaisuudestaan tunnettujen veljesten uralla se edustaa heille tyypillisine ongelmineenkin joka tapauksessa myönteistä käännettä monen jollain tapaa osoitteettomalta ja puolivillaiselta vaikuttaneen teoksen jälkeen, joista etenkin remake-western Kova kuin kivi (2010) on haalea huti.
Lienee jo selvää, että he ovat parhaimmillaan kuvatessaan itse laatimiaan käsikirjoituksia kuten nyt.
Ahtaassa raossa
Päähenkilö hakee paikkaansa jätettyään työnsä merillä ja menetettyään soittajakumppaninsa duosta. Nyt hän koettaa tehdä itselleen nimeä soolouralla, mutta ulkoiset ärsykkeet tuottavat muusikolle alituista ajateltavaa oli kyse sitten romanssin seurauksista, avuntarjoajien käytöksestä tai karkailevan kissan edesottamuksista.
Vähän voimaton Davis ei ole paha ihminen mutta ahtaassa raossa aivan kirjaimellisestikin kerrostalon kapealla käytävällä, joka on coenilainen vitsi. Ellei jokin pian muutu, hän jää yksin surkuhupaisuuteensa. Taiteilijan tympääntyminen selittää joidenkin kieltämättä karikatyyrimäisten sivuhahmojen ilmaantumisen haastamaan hermoilevan harhailijan sietokykyä, sillä hän suhtautuu heihin kriittisemmin kuin omiin puutteisiinsa.
Gorfeinin hilpeä pariskunta (Ethan Phillips ja Robin Bartlett) ja raajarikko jazzmuusikko Roland Turner (John Goodman) ovat Coenien sarkastisesti veistelemiä suupaltteja, joista edelliset hölisevät hyvyyttään ja jälkimmäinen ilkeyttään. Suurikokoisen Goodmanin rooli toistaa vaiteliaan parturin pomon, James Gandolfinin esittämän määräilijän karkeuden elokuvasta Mies joka ei ollut siellä (2001).
Onni pyörii omillaan
Valtaosa veljeskaksikon elokuvista sijoittuu Yhdysvaltain keskilännen esi- ja pikkukaupunkeihin ja kertoo rikoksista, jotka ovat sattumanvaraisesti kyhättyjä tunareiden tekosia. Inside Llewyn Davis ponnistaa niinikään menneiden vuosikymmenten americanasta mutta on metromatkoineen, korttelikahviloineen ja hämyisine yöbaareineen selvästi urbaani elokuva. Päähenkilöä määrittää eniten haluttomuus auttaa itseään.
Elämän ivaa ovat aikuisen maailman kompromissit. En silti lähtisi tulkitsemaan lopputulosta niinkään kaupallisuuden kritiikkinä kuin ihmiskasvoisena kuvauksena onnen pyörimisestä ja hilkulla olemisesta. Vaikuttava musiikki iskee surumielisiin, mutta jotain – ehkä syvä tunnekokemus – itse elokuvasta jää puuttumaan.
★★★☆☆
Viimein suuren roolin nimiohjaajilta saanut Oscar Isaac on prikulleen oikea valinta folklaulajaksi, joka yrittää läpimurtoa 1960-alun New Yorkissa, tarkemmin Greenwich Villagessa Manhattanin länsiosassa, joka tunnetaan Bob Dylanin tapaisten boheemien ponnistuslautana, vaihtoehtotaiteen mekkana ja folkinkin synnyinsijana.
Elokuva alkaa uusille kyvyille esiintymispaikan tarjoavalta tunkkaiselta pikkuklubilta, jonka lavalla lahjakas mutta menestystä vaille jäänyt muusikko Llewyn Davis eläytyy tunteikkaasti sydänverellä vuodattamaansa kappaleeseen hirttämisestä.
Tarinan ovat kirjoittaneet ja ohjanneet sivullisuuden taakkaa tuotantonsa ydinlankana punoneet Ethan ja Joen Coen, joten voivatko artistin haaveet saada siivet turhauttavan epäonnen, traagisen sattuman ja viheliäisten vastoinkäymisten leimaamassa, rahan pilaamassa maailmassa?
Melankolinen komedia
Inside Llewyn Davis (2013) on melankolinen komedia paikkaansa auringossa etsivästä kulkijasta kuten niin moni muukin Coenien elokuva. Marginaalimuusikko on mukaelma heidän perustyypistään, siivua kakusta tavoittelevasta väliinputoajasta, joka on vaarassa jämähtää seuraavaksi kohtalon kolhimaksi kuriositeetiksi. Ohjaajille tämä merkitsee kirpeää ironiaa amerikkalaisesta unelmasta ja siitä pienelle ihmiselle rajatusta osasta.
Teos palkittiin Cannesin elokuvajuhlien kakkospalkinnolla viime keväänä mutta sivuutettiin lähes tyystin Oscar-riennoissa. Viime vuosina lähinnä epätasaisuudestaan tunnettujen veljesten uralla se edustaa heille tyypillisine ongelmineenkin joka tapauksessa myönteistä käännettä monen jollain tapaa osoitteettomalta ja puolivillaiselta vaikuttaneen teoksen jälkeen, joista etenkin remake-western Kova kuin kivi (2010) on haalea huti.
Lienee jo selvää, että he ovat parhaimmillaan kuvatessaan itse laatimiaan käsikirjoituksia kuten nyt.
Ahtaassa raossa
Päähenkilö hakee paikkaansa jätettyään työnsä merillä ja menetettyään soittajakumppaninsa duosta. Nyt hän koettaa tehdä itselleen nimeä soolouralla, mutta ulkoiset ärsykkeet tuottavat muusikolle alituista ajateltavaa oli kyse sitten romanssin seurauksista, avuntarjoajien käytöksestä tai karkailevan kissan edesottamuksista.
Vähän voimaton Davis ei ole paha ihminen mutta ahtaassa raossa aivan kirjaimellisestikin kerrostalon kapealla käytävällä, joka on coenilainen vitsi. Ellei jokin pian muutu, hän jää yksin surkuhupaisuuteensa. Taiteilijan tympääntyminen selittää joidenkin kieltämättä karikatyyrimäisten sivuhahmojen ilmaantumisen haastamaan hermoilevan harhailijan sietokykyä, sillä hän suhtautuu heihin kriittisemmin kuin omiin puutteisiinsa.
Gorfeinin hilpeä pariskunta (Ethan Phillips ja Robin Bartlett) ja raajarikko jazzmuusikko Roland Turner (John Goodman) ovat Coenien sarkastisesti veistelemiä suupaltteja, joista edelliset hölisevät hyvyyttään ja jälkimmäinen ilkeyttään. Suurikokoisen Goodmanin rooli toistaa vaiteliaan parturin pomon, James Gandolfinin esittämän määräilijän karkeuden elokuvasta Mies joka ei ollut siellä (2001).
Onni pyörii omillaan
Valtaosa veljeskaksikon elokuvista sijoittuu Yhdysvaltain keskilännen esi- ja pikkukaupunkeihin ja kertoo rikoksista, jotka ovat sattumanvaraisesti kyhättyjä tunareiden tekosia. Inside Llewyn Davis ponnistaa niinikään menneiden vuosikymmenten americanasta mutta on metromatkoineen, korttelikahviloineen ja hämyisine yöbaareineen selvästi urbaani elokuva. Päähenkilöä määrittää eniten haluttomuus auttaa itseään.
Elämän ivaa ovat aikuisen maailman kompromissit. En silti lähtisi tulkitsemaan lopputulosta niinkään kaupallisuuden kritiikkinä kuin ihmiskasvoisena kuvauksena onnen pyörimisestä ja hilkulla olemisesta. Vaikuttava musiikki iskee surumielisiin, mutta jotain – ehkä syvä tunnekokemus – itse elokuvasta jää puuttumaan.
tiistai 4. maaliskuuta 2014
Isabelle: Nuori ja kaunis (2013)
Ohjaus: Francois Ozon
★★★☆☆
Temaattisesti myös Isabelle: Nuori ja kaunis (2013) on vähän vastaava tutkielma ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä ja vieraantumisesta kuin ohjaajansa Francois Ozonin eurooppalainen läpimurtoteos Hiekan peitossa (2000) ja melankolinen kesätrilleri Swimming Pool (2003).
Hiekan peitossa kertoo aviomiehensä menettävän professorinaisen luhistumisesta, Swimming Pool puolestaan erakkomaisesta dekkarikirjailijasta, joka todistaa nuoremman naisen viriiliä seksuaalisuutta. Edellisten päärooleja esittää englantilainen Charlotte Rampling, joka on tällä kertaa pienessä sivuosassa siippansa petollisuuden hiljaa hyväksyneenä vaimona vahvistaen läsnäolollaan näiden kolmen teoksen yhteyttä.
Ranskalainen Ozon lukeutuu kotimaansa tunnetuimpiin ja tuotteliampiin elokuvaohjaajiin, jonka työt ulottuvat raskassoutuisista kipudraamoista höyhenenkevyisiin studiokomedioihin. Muotokielessä hän rikkoo mielellään lineaarista kerrontaa ja leikittelee metatasoilla, mutta ratkaisut vaikuttavat usein kirjallisilta.
Neljä vuodenaikaa
Tuoreimman ohjauksensa Francois Ozon jakaa vanhahtavan trendikkäästi neljään lukuun, jotka on nimetty vuodenaikojen mukaan. Raamien sisälle mahtuu seitsemäntoista vuotta täyttävän nimihenkilön kapina porvarillista kasvatustaan vastaan, kun tämä neitsyytensä tylsälle saksalaisnuorukaiselle vasta menetettyään riisuu häveliäisyyden hepeneet laakista ja ryhtyy varakkaiden miesten maksamaksi iltapäiväseuralaiseksi perheeltään ja ystäviltään piilossa.
Philippe Rombin musiikkikin täsmentää teoksen suureksi innoittajaksi Jean-Luc Godardin lajityypin klassikon Elää elämäänsä (1962), joka puolestaan on kahteentoista lukuun jaettu kertomus – film en douze tableaux – ohjaajan silloisen vaimon, unohtumattoman Anna Karinan esittämästä pariisilaisprostituoidusta, jota Isabellen hahmo tavallaan varioi.
Yhtä lailla Ozoniin on tietysti vaikuttanut Luis Buñuelin Päiväperho (1967), jossa Catherine Deneuve tympääntyy pikkuvaimon osaan. Ozonin haluna lienee kommentoida nykyaikaa ja nuorisoa suoremmin, ei niinkään olla poleeminen ja filosofinen.
Kysymyksiä, vähän vastauksia
Marine Vacthin Isabelle ei paljasta itsestään paljoakaan vuoden aikana vieraiden miesten sängyssä tai kotonansakaan, joten muuta selvää syytä tai motiivia kuin kokeilunhalun hänen oudolle käytökselleen on vaikea nimetä. Francois Ozon viittaa poissa olevaan isään ja uusioperheen dynamiikkaan mutta niin kautta rantain tai osoittelematta, etteivät nekään tarjoa vastausta.
Onkin luultavaa, että Ozon jättää kysymyksen tietoisesti ilmaan yleisön pohdittavaksi. Median silmille lyövä pornografisuus voi olla osaselitys tyrkyttäessään vääränlaisia signaaleja seksuaalisuuttaan vielä etsiville, jotka yleensä hakevat rajojaan kohtalaisen turvatussa ympäristössä. Toisaalta turruttava arkirutiini yhdessä vastaanotettujen virikkeiden ja koettujen pettymysten kanssa saattavat johtaa jotkut herkemmät tai uhkarohkeammat poikkeusyksilöt vaaralliseen leikkiin, jonka lopputulos on tuntematon.
Elokuva ei ole mielikuvitukselliselta kenties kuulostavasta aiheestaan huolimatta lainkaan epärealistinen. Isabelle torjuu perheenjäseneeseen, sukupuoleensa ja itseensä kohdistuneita odotuksia suostumatta mukautumaan niiden määräämään muottiiin, mutta kuinka hangoittelussa lopulta käy ei ole Ozonille moraalinen dilemma vaan puhdas arvoitus.
Lopputulos edustaa arvopohdiskelulle avointa laatutyötä ja ohjaajansa tähänastisen uran huippua.
★★★☆☆
Temaattisesti myös Isabelle: Nuori ja kaunis (2013) on vähän vastaava tutkielma ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä ja vieraantumisesta kuin ohjaajansa Francois Ozonin eurooppalainen läpimurtoteos Hiekan peitossa (2000) ja melankolinen kesätrilleri Swimming Pool (2003).
Hiekan peitossa kertoo aviomiehensä menettävän professorinaisen luhistumisesta, Swimming Pool puolestaan erakkomaisesta dekkarikirjailijasta, joka todistaa nuoremman naisen viriiliä seksuaalisuutta. Edellisten päärooleja esittää englantilainen Charlotte Rampling, joka on tällä kertaa pienessä sivuosassa siippansa petollisuuden hiljaa hyväksyneenä vaimona vahvistaen läsnäolollaan näiden kolmen teoksen yhteyttä.
Ranskalainen Ozon lukeutuu kotimaansa tunnetuimpiin ja tuotteliampiin elokuvaohjaajiin, jonka työt ulottuvat raskassoutuisista kipudraamoista höyhenenkevyisiin studiokomedioihin. Muotokielessä hän rikkoo mielellään lineaarista kerrontaa ja leikittelee metatasoilla, mutta ratkaisut vaikuttavat usein kirjallisilta.
Neljä vuodenaikaa
Tuoreimman ohjauksensa Francois Ozon jakaa vanhahtavan trendikkäästi neljään lukuun, jotka on nimetty vuodenaikojen mukaan. Raamien sisälle mahtuu seitsemäntoista vuotta täyttävän nimihenkilön kapina porvarillista kasvatustaan vastaan, kun tämä neitsyytensä tylsälle saksalaisnuorukaiselle vasta menetettyään riisuu häveliäisyyden hepeneet laakista ja ryhtyy varakkaiden miesten maksamaksi iltapäiväseuralaiseksi perheeltään ja ystäviltään piilossa.
Philippe Rombin musiikkikin täsmentää teoksen suureksi innoittajaksi Jean-Luc Godardin lajityypin klassikon Elää elämäänsä (1962), joka puolestaan on kahteentoista lukuun jaettu kertomus – film en douze tableaux – ohjaajan silloisen vaimon, unohtumattoman Anna Karinan esittämästä pariisilaisprostituoidusta, jota Isabellen hahmo tavallaan varioi.
Yhtä lailla Ozoniin on tietysti vaikuttanut Luis Buñuelin Päiväperho (1967), jossa Catherine Deneuve tympääntyy pikkuvaimon osaan. Ozonin haluna lienee kommentoida nykyaikaa ja nuorisoa suoremmin, ei niinkään olla poleeminen ja filosofinen.
Kysymyksiä, vähän vastauksia
Marine Vacthin Isabelle ei paljasta itsestään paljoakaan vuoden aikana vieraiden miesten sängyssä tai kotonansakaan, joten muuta selvää syytä tai motiivia kuin kokeilunhalun hänen oudolle käytökselleen on vaikea nimetä. Francois Ozon viittaa poissa olevaan isään ja uusioperheen dynamiikkaan mutta niin kautta rantain tai osoittelematta, etteivät nekään tarjoa vastausta.
Onkin luultavaa, että Ozon jättää kysymyksen tietoisesti ilmaan yleisön pohdittavaksi. Median silmille lyövä pornografisuus voi olla osaselitys tyrkyttäessään vääränlaisia signaaleja seksuaalisuuttaan vielä etsiville, jotka yleensä hakevat rajojaan kohtalaisen turvatussa ympäristössä. Toisaalta turruttava arkirutiini yhdessä vastaanotettujen virikkeiden ja koettujen pettymysten kanssa saattavat johtaa jotkut herkemmät tai uhkarohkeammat poikkeusyksilöt vaaralliseen leikkiin, jonka lopputulos on tuntematon.
Elokuva ei ole mielikuvitukselliselta kenties kuulostavasta aiheestaan huolimatta lainkaan epärealistinen. Isabelle torjuu perheenjäseneeseen, sukupuoleensa ja itseensä kohdistuneita odotuksia suostumatta mukautumaan niiden määräämään muottiiin, mutta kuinka hangoittelussa lopulta käy ei ole Ozonille moraalinen dilemma vaan puhdas arvoitus.
Lopputulos edustaa arvopohdiskelulle avointa laatutyötä ja ohjaajansa tähänastisen uran huippua.
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Nebraska (2013)
Ohjaus: Alexander Payne
★★★☆☆
Juoneltaan Nebraska (2013) näyttää sangen tavanomaiselta tie-elokuvalta, jossa käsitellään vanhenemista ja perhesuhteita, tarkemmin vanhan isän (Bruce Dern) ja aikuisen pojan (Will Forte) ohdakkeista yhteyttä matkalla noutamaan arpajaismiljoonaa, jonka isukki luulee voittaneensa.
Teemana on kuitenkin vanhuksen yritys antaa jäljellä olevalle ajalleen merkitystä, jota liian harva tahtoisi tälle suoda. Siinä teoksen keskeinen kysymys, eikä sen ajankohtaisuuttakaan voi ikääntyvässä Suomessa kiistää.
Äkäilevä vaimo (June Squibb) välittää kyllä miehestään, mutta haluaa lopettaa vaivalloisesti liikkuvan, kuulorajoitteisen ja mieleltäänkin jo hiukan hidastuneen puolisonsa karkailun omille teilleen liikenteen sekaan. Pojista toinen, uutisankkuri, panisi isänsä hoitokotiin muiden holhottavaksi katkeroituneena tämän alkoholismista. Sen sijaan elektroniikkakauppias David ymmärtää isänsä turhautumista.
Ohjaaja Alexander Paynen elokuvat rakentuvat usein eriasteisille onnettomuuksille: About Schmidt (2002) vaimon kuolemalle, Sideways (2004) avioerolle ja Nebraska vanhuuden höperyydelle, joka ei ole välttämättä koko totuus.
Toisaalta uutuus avautuu myös vastaavaksi kertomukseksi ydinperheen yhteen hitsautumisesta kuin ohjaajan edellinen The Descendants (2011).
Miesten vuoro
Payne suosii verkkaan kulkevaa kerrontaa ja välttelee kaikenlaista keikarointia vanhana kunnon käsityöläisten perillisenä. Mustavalkokuvaus asettaa henkilöt juurevaksi osaksi muutenkin vanhahtavaa americanaa sortumatta alleviivaamaan jaettua tragediaa.
Teoksen vahvuudet eivät ole niukkailmeisessä tarinassa. Elokuvan nimi viittaa osavaltioon, johon eläkeläismies suuntaa poikansa kanssa voittoa lunastamaan. Jälkimmäinen suostuu mukaan hyvyyttään koettaen rakentaa juroon isäänsä uutta luottamusta. Matka on filosofisesti päämäärä, kun itse reissultakin poiketaan sukulaisten luo entisille asuinsijoille.
Payne luonnostelee nuupahtaneen pikkukaupungin keskimääräistä tragikomediaa purevammin. Sen hymyilevistä ja ukkoa vuolaasti onnittelevista asukkaista moni paljastaa todellisen karvansa. Sivuosakaartiin on löytynyt niin hykerryttävä sakki omalaatuisia hahmoja, että koko porukka pitäisi palkita Oscareilla. Etenkin ihastuttava June Squibb on tomera ilmestys muutoin aika partavedentuoksuisessa kokonaisuudessa.
Nebraska on humaani ja sopivasti sentimentaalinen teos asioiden tärkeysjärjestyksestä. Pieni on suurta ja suuri sittenkin aika pientä.
★★★☆☆
Juoneltaan Nebraska (2013) näyttää sangen tavanomaiselta tie-elokuvalta, jossa käsitellään vanhenemista ja perhesuhteita, tarkemmin vanhan isän (Bruce Dern) ja aikuisen pojan (Will Forte) ohdakkeista yhteyttä matkalla noutamaan arpajaismiljoonaa, jonka isukki luulee voittaneensa.
Teemana on kuitenkin vanhuksen yritys antaa jäljellä olevalle ajalleen merkitystä, jota liian harva tahtoisi tälle suoda. Siinä teoksen keskeinen kysymys, eikä sen ajankohtaisuuttakaan voi ikääntyvässä Suomessa kiistää.
Äkäilevä vaimo (June Squibb) välittää kyllä miehestään, mutta haluaa lopettaa vaivalloisesti liikkuvan, kuulorajoitteisen ja mieleltäänkin jo hiukan hidastuneen puolisonsa karkailun omille teilleen liikenteen sekaan. Pojista toinen, uutisankkuri, panisi isänsä hoitokotiin muiden holhottavaksi katkeroituneena tämän alkoholismista. Sen sijaan elektroniikkakauppias David ymmärtää isänsä turhautumista.
Ohjaaja Alexander Paynen elokuvat rakentuvat usein eriasteisille onnettomuuksille: About Schmidt (2002) vaimon kuolemalle, Sideways (2004) avioerolle ja Nebraska vanhuuden höperyydelle, joka ei ole välttämättä koko totuus.
Toisaalta uutuus avautuu myös vastaavaksi kertomukseksi ydinperheen yhteen hitsautumisesta kuin ohjaajan edellinen The Descendants (2011).
Miesten vuoro
Payne suosii verkkaan kulkevaa kerrontaa ja välttelee kaikenlaista keikarointia vanhana kunnon käsityöläisten perillisenä. Mustavalkokuvaus asettaa henkilöt juurevaksi osaksi muutenkin vanhahtavaa americanaa sortumatta alleviivaamaan jaettua tragediaa.
Teoksen vahvuudet eivät ole niukkailmeisessä tarinassa. Elokuvan nimi viittaa osavaltioon, johon eläkeläismies suuntaa poikansa kanssa voittoa lunastamaan. Jälkimmäinen suostuu mukaan hyvyyttään koettaen rakentaa juroon isäänsä uutta luottamusta. Matka on filosofisesti päämäärä, kun itse reissultakin poiketaan sukulaisten luo entisille asuinsijoille.
Payne luonnostelee nuupahtaneen pikkukaupungin keskimääräistä tragikomediaa purevammin. Sen hymyilevistä ja ukkoa vuolaasti onnittelevista asukkaista moni paljastaa todellisen karvansa. Sivuosakaartiin on löytynyt niin hykerryttävä sakki omalaatuisia hahmoja, että koko porukka pitäisi palkita Oscareilla. Etenkin ihastuttava June Squibb on tomera ilmestys muutoin aika partavedentuoksuisessa kokonaisuudessa.
Nebraska on humaani ja sopivasti sentimentaalinen teos asioiden tärkeysjärjestyksestä. Pieni on suurta ja suuri sittenkin aika pientä.
Mandela - pitkä tie vapauteen (2013)
Ohjaus: Justin Chadwick
★★☆☆☆
Brittien ja eteläafrikkalaisten yhteistuotantona kuvattu elämäkertaelokuva Nelson Mandelasta oli tekeillä pitkään ja ehti ilmestyäkin maailmalla jo alkusyksystä, joten kyse ei ole likaisesta yrityksestä rahastaa 95-vuotiaana viime joulukuussa kuolleen legendan muistolla heti hautajaisten jälkeen.
Teos perustuu Mandelan omaelämäkertaan hänen presidenttikaudeltaan vuodelta 1995, joten sen näkökulmaksi ja historian tulkiksi yksilöityy kirjoittaja itse. Elokuvaan tämä tuo yhdenlaista todistusvoimaa mutta jättää miettimään menetettyjä. Mandelaa ihailevatkin ovat myöntäneet, ettei hän enää vanhana miehenä vapautumisensa jälkeen maansa johdossa yltänyt aivan sellaisiin uudistuksiin kuin oli nuorena idealistina uumoillut.
Rotusorron vastustamisen symboliksi ja rauhannobelistiksi kohonneen esikuvan filmimonumenttiin ei siis mahdu liikaa kriittisyyttä etenkään poliittisesti, mutta Justin Chadwickin ohjaus koettaa paikata tilannetta joillakin yksityisen elämän piiriin lukeutuvalla luonteen heikkoudella vaikuttaakseen uskottavalta. Ne ovat inhimillisesti riittävän pieniä ollakseen pahemmin tahraamatta suurmiehen myyttistä mainetta kansanikonina, joka tietenkin kestää vähäiset kolhut.
Aktivistin vaaran vuodet
Siivo kuvaus sankarista keskittyy Mandelan poliittisen aktivismin heräämiseen, kamppailun muotoihin ja lopulta aikaan Robben Islandin vankisaarella seitsemän kilometriä maan toiseksi väkirikkaimman kaupungin Cape Townin rantaviivasta. Sinne hänet sulki valkoista ylivaltaa sumeilematta ajanut ja ylläpitänyt rasistinen apartheid-hallinto teoista, joita voinee luonnehtia terrorismiksi.
Emopuolueen, kielletyksi julistetun Afrikan kansalliskongressin ANC:n puolisotilaallista siipeä maan alla johtanut Mandela organisoi iskuja muun muassa energialaitoksiin ja vältti kuolemantuomion maanpetoksesta vain niukasti.
Kuuluisassa oikeudenkäynnissä syytetyt myönsivät Mandelan suulla tekonsa ja kertoivat olevansa valmiita antamaan henkensä oikeana pitämänsä asian puolesta. Marttyyreiksi heitä ei kuitenkaan haluttu, joten tuomitut eristettiin elinkautiseen vankeuteen.
Kaupallisempaa täkyä tarinaan uittaa sen rakkausjuonne, jossa huithapeli naistenmies seestyy kauniin sosiaalityöntekijän Winnien aviomieheksi pitkään avioliittoon, josta on tuleva sangen epätavallinen suhde kaikkinensa, kun toisen osapuolen vankeus estää paria edes koskettamasta toisiaan kahteen vuosikymmeneen. Vaimoon tai ylipäänsä naisiin Mandela ei elokuvassakaan suhtaudu täysin tasavertaisesti, joten tässä mielessä hän kenties olikin lähempänä omaa aikaansa.
Väkivalta viimeinen vaihtoehto
Raamikas Idris Elba menee pitkänhuiskeasta kohteesta nuorena kumouksellisena, mutta puhtaasti fyysisesti arvioituna hän on liian atleettinen jo selvästi raihnaiseksi ja kumaraiseksi ikämies-Mandelaksi.
Vuosikymmeniä kattavien kronikoiden perusheikkoudet nousevat esiin myös tällä kertaa, kun henkilöt ominaispiirteineen löytyvät paksun maskin takaa vaihtelevalla menestyksellä.
Vuodet näännyttävässä pakkotyössä veivät ikonin aikuisuudesta leijonanosan, mutta elokuvassa aika ei tunnu pitkältä. Samalla sen rauhantyön esimerkin, jonka hän myöhemmille sukupolville antaa, tulisi kuitenkin ruumiillistua, kun surkeat olot saavat vangin vain sisuuntumaan ja entisestään korostamaan sinnikkyyden ja väkivallattomuuden merkitystä seuraajilleen. Chadwickin ylistävässä muotokuvassa Mandela onnistuu kääntämään vankilaan päätyneen nuoremman polven militantin vähättelynkin parilla lauseella liikkeen voimavaraksi.
Aihetta tarkemmin tuntemattomille kiinnostavia voivat olla vankeuden myöhemmät vaiheet 1980-luvulla, kun Mandelasta oli tullut kansainvälinen tähti ja rock-konserttien idoli. Hänen asemansa vankinakin muuttui moniksi etuoikeuksiksi, joista muut saattoivat vain haaveilla. Purkautumistaan odottanut paine vallitsevaa systeemiä vastaan teki tehtävänsä ja antoi luvan viedä vaatimukset loppuun neuvotteluissa, joihin hän saneli säännöt.
Elokuva juoksuttaa historian kankaalle sujuvasti mutta aika persoonattomasti.
★★☆☆☆
Brittien ja eteläafrikkalaisten yhteistuotantona kuvattu elämäkertaelokuva Nelson Mandelasta oli tekeillä pitkään ja ehti ilmestyäkin maailmalla jo alkusyksystä, joten kyse ei ole likaisesta yrityksestä rahastaa 95-vuotiaana viime joulukuussa kuolleen legendan muistolla heti hautajaisten jälkeen.
Teos perustuu Mandelan omaelämäkertaan hänen presidenttikaudeltaan vuodelta 1995, joten sen näkökulmaksi ja historian tulkiksi yksilöityy kirjoittaja itse. Elokuvaan tämä tuo yhdenlaista todistusvoimaa mutta jättää miettimään menetettyjä. Mandelaa ihailevatkin ovat myöntäneet, ettei hän enää vanhana miehenä vapautumisensa jälkeen maansa johdossa yltänyt aivan sellaisiin uudistuksiin kuin oli nuorena idealistina uumoillut.
Rotusorron vastustamisen symboliksi ja rauhannobelistiksi kohonneen esikuvan filmimonumenttiin ei siis mahdu liikaa kriittisyyttä etenkään poliittisesti, mutta Justin Chadwickin ohjaus koettaa paikata tilannetta joillakin yksityisen elämän piiriin lukeutuvalla luonteen heikkoudella vaikuttaakseen uskottavalta. Ne ovat inhimillisesti riittävän pieniä ollakseen pahemmin tahraamatta suurmiehen myyttistä mainetta kansanikonina, joka tietenkin kestää vähäiset kolhut.
Aktivistin vaaran vuodet
Siivo kuvaus sankarista keskittyy Mandelan poliittisen aktivismin heräämiseen, kamppailun muotoihin ja lopulta aikaan Robben Islandin vankisaarella seitsemän kilometriä maan toiseksi väkirikkaimman kaupungin Cape Townin rantaviivasta. Sinne hänet sulki valkoista ylivaltaa sumeilematta ajanut ja ylläpitänyt rasistinen apartheid-hallinto teoista, joita voinee luonnehtia terrorismiksi.
Emopuolueen, kielletyksi julistetun Afrikan kansalliskongressin ANC:n puolisotilaallista siipeä maan alla johtanut Mandela organisoi iskuja muun muassa energialaitoksiin ja vältti kuolemantuomion maanpetoksesta vain niukasti.
Kuuluisassa oikeudenkäynnissä syytetyt myönsivät Mandelan suulla tekonsa ja kertoivat olevansa valmiita antamaan henkensä oikeana pitämänsä asian puolesta. Marttyyreiksi heitä ei kuitenkaan haluttu, joten tuomitut eristettiin elinkautiseen vankeuteen.
Kaupallisempaa täkyä tarinaan uittaa sen rakkausjuonne, jossa huithapeli naistenmies seestyy kauniin sosiaalityöntekijän Winnien aviomieheksi pitkään avioliittoon, josta on tuleva sangen epätavallinen suhde kaikkinensa, kun toisen osapuolen vankeus estää paria edes koskettamasta toisiaan kahteen vuosikymmeneen. Vaimoon tai ylipäänsä naisiin Mandela ei elokuvassakaan suhtaudu täysin tasavertaisesti, joten tässä mielessä hän kenties olikin lähempänä omaa aikaansa.
Väkivalta viimeinen vaihtoehto
Raamikas Idris Elba menee pitkänhuiskeasta kohteesta nuorena kumouksellisena, mutta puhtaasti fyysisesti arvioituna hän on liian atleettinen jo selvästi raihnaiseksi ja kumaraiseksi ikämies-Mandelaksi.
Vuosikymmeniä kattavien kronikoiden perusheikkoudet nousevat esiin myös tällä kertaa, kun henkilöt ominaispiirteineen löytyvät paksun maskin takaa vaihtelevalla menestyksellä.
Vuodet näännyttävässä pakkotyössä veivät ikonin aikuisuudesta leijonanosan, mutta elokuvassa aika ei tunnu pitkältä. Samalla sen rauhantyön esimerkin, jonka hän myöhemmille sukupolville antaa, tulisi kuitenkin ruumiillistua, kun surkeat olot saavat vangin vain sisuuntumaan ja entisestään korostamaan sinnikkyyden ja väkivallattomuuden merkitystä seuraajilleen. Chadwickin ylistävässä muotokuvassa Mandela onnistuu kääntämään vankilaan päätyneen nuoremman polven militantin vähättelynkin parilla lauseella liikkeen voimavaraksi.
Aihetta tarkemmin tuntemattomille kiinnostavia voivat olla vankeuden myöhemmät vaiheet 1980-luvulla, kun Mandelasta oli tullut kansainvälinen tähti ja rock-konserttien idoli. Hänen asemansa vankinakin muuttui moniksi etuoikeuksiksi, joista muut saattoivat vain haaveilla. Purkautumistaan odottanut paine vallitsevaa systeemiä vastaan teki tehtävänsä ja antoi luvan viedä vaatimukset loppuun neuvotteluissa, joihin hän saneli säännöt.
Elokuva juoksuttaa historian kankaalle sujuvasti mutta aika persoonattomasti.
Kummeli V (2014)
Ohjaus: Aleksi Mäkelä
★☆☆☆☆
Viides Kummeli-elokuva on nimetty ytimekkäästi: Kummeli V (2014). Sen takana voi olla ajatus uudesta alusta, sillä ohjaajaksi on vaihtunut Aleksi Mäkelä. Vielä tuotantovaiheessa elokuva kulki nimellä Viimeistä päivää – eli kerran vielä pojat, joten onko tämä loppu vai aamunkoitto, riippunee lopulta katsojaluvuista. Kaikki aiemmat Kummelit olivat menestyksiä.
Filmisarjan osat eivät roiku toisistaan kuin tekijäporukasta, mikä on jutun valtti. Heikki Silvennoinen, Timo Kahilainen, Heikki Hela ja Heikki Vihinen vastaavat tamperelaisesta junttihuumorista, jonka ydin on pellehahmoissa ja huonoissa jutuissa. He eivät pyri niinkään näyttelemään kuin ilveilemään kukin puolentusinassa eri roolissa neljässä toisiinsa löyhästi liittyvässä episodissa, joista komedia koostuu.
Aikaisempaa hieman suurempi budjetti riittää avaruus- ja ritarikrääsään sekä nimekkääseen sivuosanäyttelijäkaartiin, josta parhaiten minun mieleeni jäivät Heikki Kinnunen körttiläispappina ja Jukka Rasila tämän ilmavaivoista iloa löytävänä vävypoikakokelaana.
Naurua navan alta
Jaksoista ensimmäisessä ja pahiten pykivässä aviopari ajautuu kriisiin, kun kiltti mies paljastuu huonosti käyttäytyvän remonttireiskan vaikutuksesta entiseksi hevibasistiksi. Toisessa maaseudun aikamiespojat suunnittelevat kyläkaupan ryöstöä. Kolmannessa ja onnistuneimmassa skandaalilehden toimittaja löytää aiheen juttusarjaan häntäheikistä urkukorjaajasta. Viimeisessä elokuvantekijät joutuvat metsästysreissullaan pulaan.
Television klassikkosarjan ystävä harmittelee sen veroisten hahmojen ja hokemien puutetta. Elokuvahullua taas vaivaavat veltosti jaaritteleva käsikirjoitus ja sille oikeutuksen lyövä rakenne, jotka venyttävät komedian ylipitkäksi ja sisältävät vain vähän leukojen louskutuksesta säästävää toimintaa.
Mauttomista vitseistäkin melkoinen osa tussahtelee navan alla ja tahallisen tökeröissä karikatyyreissä, joista Antti J. Jokiselle naurava scifiohjaaja Kurt von Riikonen edellyttää jo jonkin verran lööppien, ohjaajan ja alan tuntemusta. Elokuvaviittauksissa Syvän joen (1972) kiilusilmäsodomiitit saavat kainuulaiset vastineensa muun muassa Aake Kallialassa, mutta huumorin rytmitys ontuu, ja loppu lässähtää.
Kummeli-komedioita ei ole tehty nuiville, vikoja haistaville kriitikoille vaan suurta yleisöä varten. Onko elokuvan mahtavan välineen uhraaminen sketsihahmoille sitten katsojan aliarvioimista, on epäolennainen kysymys huulenheitosta, jolle lopullisen arvon määrittelee maksava yleisö.
★☆☆☆☆
Viides Kummeli-elokuva on nimetty ytimekkäästi: Kummeli V (2014). Sen takana voi olla ajatus uudesta alusta, sillä ohjaajaksi on vaihtunut Aleksi Mäkelä. Vielä tuotantovaiheessa elokuva kulki nimellä Viimeistä päivää – eli kerran vielä pojat, joten onko tämä loppu vai aamunkoitto, riippunee lopulta katsojaluvuista. Kaikki aiemmat Kummelit olivat menestyksiä.
Filmisarjan osat eivät roiku toisistaan kuin tekijäporukasta, mikä on jutun valtti. Heikki Silvennoinen, Timo Kahilainen, Heikki Hela ja Heikki Vihinen vastaavat tamperelaisesta junttihuumorista, jonka ydin on pellehahmoissa ja huonoissa jutuissa. He eivät pyri niinkään näyttelemään kuin ilveilemään kukin puolentusinassa eri roolissa neljässä toisiinsa löyhästi liittyvässä episodissa, joista komedia koostuu.
Aikaisempaa hieman suurempi budjetti riittää avaruus- ja ritarikrääsään sekä nimekkääseen sivuosanäyttelijäkaartiin, josta parhaiten minun mieleeni jäivät Heikki Kinnunen körttiläispappina ja Jukka Rasila tämän ilmavaivoista iloa löytävänä vävypoikakokelaana.
Naurua navan alta
Jaksoista ensimmäisessä ja pahiten pykivässä aviopari ajautuu kriisiin, kun kiltti mies paljastuu huonosti käyttäytyvän remonttireiskan vaikutuksesta entiseksi hevibasistiksi. Toisessa maaseudun aikamiespojat suunnittelevat kyläkaupan ryöstöä. Kolmannessa ja onnistuneimmassa skandaalilehden toimittaja löytää aiheen juttusarjaan häntäheikistä urkukorjaajasta. Viimeisessä elokuvantekijät joutuvat metsästysreissullaan pulaan.
Television klassikkosarjan ystävä harmittelee sen veroisten hahmojen ja hokemien puutetta. Elokuvahullua taas vaivaavat veltosti jaaritteleva käsikirjoitus ja sille oikeutuksen lyövä rakenne, jotka venyttävät komedian ylipitkäksi ja sisältävät vain vähän leukojen louskutuksesta säästävää toimintaa.
Mauttomista vitseistäkin melkoinen osa tussahtelee navan alla ja tahallisen tökeröissä karikatyyreissä, joista Antti J. Jokiselle naurava scifiohjaaja Kurt von Riikonen edellyttää jo jonkin verran lööppien, ohjaajan ja alan tuntemusta. Elokuvaviittauksissa Syvän joen (1972) kiilusilmäsodomiitit saavat kainuulaiset vastineensa muun muassa Aake Kallialassa, mutta huumorin rytmitys ontuu, ja loppu lässähtää.
Kummeli-komedioita ei ole tehty nuiville, vikoja haistaville kriitikoille vaan suurta yleisöä varten. Onko elokuvan mahtavan välineen uhraaminen sketsihahmoille sitten katsojan aliarvioimista, on epäolennainen kysymys huulenheitosta, jolle lopullisen arvon määrittelee maksava yleisö.
perjantai 28. helmikuuta 2014
Her (2013)
Ohjaus: Spike Jonze
★★★☆☆
Etenkin yhteistyöstään käsikirjoittaja Charlie Kaufmanin kanssa tunnetun amerikkalaisohjaajan Spike Jonzen neljäs ohjaustyö on ensimmäinen, johon hän on laatinut omillaan skenaarion ilman Kaufmanin tai muiden panosta. Pari jätti jälkensä uuteen Hollywood-komediaan kahdella mielikuvituksellisella elokuvalla Being John Malkovich (1999) ja Adaptation (2002), mutta niiden jälkeen Jonzelta on ehtinyt ilmestyä vain tuotanto-ongelmiin jumiutunut Hassut hurjat hirviöt (2009). Kävi mielessä, että musiikkivideoilla uransa aloittanut ohjaaja oli ajautunut sivuraiteelle.
Siksi Her (2013) onkin eräänlainen comeback, näyttävä paluu ohjaajan menestysvuosien tasolle ja kenties ylikin. Filosofinen fantasiakomedia yhdistelee intiimiä yksilökuvausta tulevaisuusvisioon, suorasukaiseen huumoriin ja kaihoisiin yleistunnelmiin, muttei pyri lyömään kaufmanilaista aivovoimistelua laudalta. Elokuvan juoni etenee suoraviivaisesti.
Mies ja masiina
Yhdysvaltojen nykynäyttelijöihin kärkeen lukeutuva Joaquin Phoenix esittää eroprosessiin jumahtanutta erakkokirjoittajaa Theodorea, jolla on tunnesolmuja. Vaimo (Rooney Mara) on hakenut liiton päättämistä jo vuosi sitten, mutta parin erkaantumisen syistä edelleen hämmentynyt mies vetäytyy kuoreensa suostumatta allekirjoittamaan eropapereita.
Sitten kynäniekka hankkii itselleen vallankumouksellisen vempainen, tekoälyllä toimivan ihmisenkorvikkeen pitämään hänelle seuraa. Scarlett Johanssonin äänellä puhuva kone rupattelee kaksijalkaisten tavoin, vaikka tällä ei olekaan fyysistä kehoa.
Pian miekkonen oivaltaa, että yksinäisyydentuskaa ja kosketuksenkaipuuta voi tyydyttää ympäristön tavat ja tottumukset salamannopeasti omaksuvan älykkään keskustelukumppanin kanssa, joka ei väitä vastaan tai vaadi mitään kuten hankaliksi usein heittäytyvät ihmiset. Kun tunteet astuvat kuvioon, alun helppous vaihtuu sydämen pulmiin.
Katseet koneissa
Jonzen työryhmä on lavastanut lähitulevaisuuden suurkaupunkimiljöön paljolti meidän aikamme kaltaiseksi, mutta muutamaan seikkaan ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Siististi mutta samalla huolettomasti pukeutuneet henkilöt elävät ainakin pintatasolla unelmien utooppista yhteiskuntaa, jossa ei ole kurjuutta, köyhyyttä tai tuloeroja. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, mutta jokin on silti huonosti.
Päivänpaistetta tarkemmin tiiraillessa huomaa, että sosiaalisia suhteita ylläpitävät perinteiset sidokset ovat korvautuneet. On yhtä tavallista olla kontaktissa laitteisiin kuin ihmisiin, joten kovin kaukana tulevaisuudessa ei luultavasti olla. Silti korvikesuhdekaan ei voi sammuttaa viallisen ihmisen omistamisenhalua tai hävittää itsekkään rakkauden ongelmaa, sillä emme kestä tunteita imitoivan tekoälyn loogista kehittymistä ohi epätäydellisten kuolevaisten kykyjen ja reunaehtojen.
Elokuva katsoo hiukan haikeana kulkemaamme polkua, vaikkei haluakaan moralisoida. Her paljastuukin hilpeän hassuttelunsa takana monimieliseksi puheenvuoroksi todellisen, lihallisen kohtaamisen vaikeudesta koneellistuvassa ajassa.
★★★☆☆
Etenkin yhteistyöstään käsikirjoittaja Charlie Kaufmanin kanssa tunnetun amerikkalaisohjaajan Spike Jonzen neljäs ohjaustyö on ensimmäinen, johon hän on laatinut omillaan skenaarion ilman Kaufmanin tai muiden panosta. Pari jätti jälkensä uuteen Hollywood-komediaan kahdella mielikuvituksellisella elokuvalla Being John Malkovich (1999) ja Adaptation (2002), mutta niiden jälkeen Jonzelta on ehtinyt ilmestyä vain tuotanto-ongelmiin jumiutunut Hassut hurjat hirviöt (2009). Kävi mielessä, että musiikkivideoilla uransa aloittanut ohjaaja oli ajautunut sivuraiteelle.
Siksi Her (2013) onkin eräänlainen comeback, näyttävä paluu ohjaajan menestysvuosien tasolle ja kenties ylikin. Filosofinen fantasiakomedia yhdistelee intiimiä yksilökuvausta tulevaisuusvisioon, suorasukaiseen huumoriin ja kaihoisiin yleistunnelmiin, muttei pyri lyömään kaufmanilaista aivovoimistelua laudalta. Elokuvan juoni etenee suoraviivaisesti.
Mies ja masiina
Yhdysvaltojen nykynäyttelijöihin kärkeen lukeutuva Joaquin Phoenix esittää eroprosessiin jumahtanutta erakkokirjoittajaa Theodorea, jolla on tunnesolmuja. Vaimo (Rooney Mara) on hakenut liiton päättämistä jo vuosi sitten, mutta parin erkaantumisen syistä edelleen hämmentynyt mies vetäytyy kuoreensa suostumatta allekirjoittamaan eropapereita.
Sitten kynäniekka hankkii itselleen vallankumouksellisen vempainen, tekoälyllä toimivan ihmisenkorvikkeen pitämään hänelle seuraa. Scarlett Johanssonin äänellä puhuva kone rupattelee kaksijalkaisten tavoin, vaikka tällä ei olekaan fyysistä kehoa.
Pian miekkonen oivaltaa, että yksinäisyydentuskaa ja kosketuksenkaipuuta voi tyydyttää ympäristön tavat ja tottumukset salamannopeasti omaksuvan älykkään keskustelukumppanin kanssa, joka ei väitä vastaan tai vaadi mitään kuten hankaliksi usein heittäytyvät ihmiset. Kun tunteet astuvat kuvioon, alun helppous vaihtuu sydämen pulmiin.
Katseet koneissa
Jonzen työryhmä on lavastanut lähitulevaisuuden suurkaupunkimiljöön paljolti meidän aikamme kaltaiseksi, mutta muutamaan seikkaan ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Siististi mutta samalla huolettomasti pukeutuneet henkilöt elävät ainakin pintatasolla unelmien utooppista yhteiskuntaa, jossa ei ole kurjuutta, köyhyyttä tai tuloeroja. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, mutta jokin on silti huonosti.
Päivänpaistetta tarkemmin tiiraillessa huomaa, että sosiaalisia suhteita ylläpitävät perinteiset sidokset ovat korvautuneet. On yhtä tavallista olla kontaktissa laitteisiin kuin ihmisiin, joten kovin kaukana tulevaisuudessa ei luultavasti olla. Silti korvikesuhdekaan ei voi sammuttaa viallisen ihmisen omistamisenhalua tai hävittää itsekkään rakkauden ongelmaa, sillä emme kestä tunteita imitoivan tekoälyn loogista kehittymistä ohi epätäydellisten kuolevaisten kykyjen ja reunaehtojen.
Elokuva katsoo hiukan haikeana kulkemaamme polkua, vaikkei haluakaan moralisoida. Her paljastuukin hilpeän hassuttelunsa takana monimieliseksi puheenvuoroksi todellisen, lihallisen kohtaamisen vaikeudesta koneellistuvassa ajassa.
Nymphomaniac (2013)
Ohjaus: Lars von Trier
★☆☆☆☆
Euroopan elokuvataiteen suuri yksinäinen kapinallinen Lars von Trier on usein älyllisesti haastava, toisinaan nerokkaasti kärjistävä, mutta välillä tuskastuttavan puberteettinen provokaattori, joka etsiytyy ääri-ilmiöiden pariin todistamaan ihmisten pienuutta ja humanismin puutetta.
Ymmärrän hänen moraalista tarvettaan pureutua pimeisiin puoliin pikkuporvarillisen näpertelyn ja viihteen kaunistelevien laimeuksien kustannuksella mutten läheskään aina hänen haluaan olla itsetarkoituksellisen säväyttävä ja shokeeraava. Paavo Haavikko vierastaisi von Trierin kulttuurista räikeyttä monesta hyvästäkin syystä.
Nymphomaniac (2013) tuotiin markkinoille tuttujen julkisuustemppujen siivellä, mutta Suomen ensi-iltaan se tuodaan yhteen ainoaan elokuvateatteriin. Kaksiosainen teos esitetään yhtenä nelituntisena kappaleena, jonka von Trier on sanojensa mukaan hyväksynyt, mutta jonka leikkaamiseen hän ei ole osallistunut – uskokoon ken tahtoo. Pidempi viisi ja puolituntinen ohjaajan versio ilmestyy myöhemmin keväällä, mutta on vaikea kuvitella sen lisäävän kokonaisuuteen mitään tähdellistä.
Miehen äly, naisen vietti
Vaikka elokuva kertoo päällisin puolin seksiriippuvaisesta naisesta, se kuvaa yhtä raadollisesti miehen tarvetta selittää asia, viime kädessä naisen arvoitus, älyllisillä ja rationaalisilla argumenteilla, joita toistamalla tapauksen voisi muka kuitata tunteita osoittamatta ja arvottamatta. Sen sisarteos on täten Antichrist (2009), jossa psykiatri koettaa parantaa vaimonsa masennuksen metsäpirtin paratiisissa tuhoisin seurauksin.
Oppinut mies on tällä kertaa kirjaviisas erakkovanhus (Stellan Skarsgård), joka löytää iltakävelyllään katukivetykseen pahoinpidellyn naisen (Charlotte Gainsbourg). Tämä kieltäytyy jyrkästi sairaalahoidosta mutta suostuu miehen tarjoamaan yösijaan.
Siellä Joeksi esittäytyvä vieras alkaa purkaa elämäntarinaansa todistaakseen kuunteluoppilaalle olevansa paha ihminen, joka ansaitseekin rangaistuksensa. Valistunut humanisti haraa jokaista väitettä vastaan, vaikka itsejulistautunut nymfomaanikko paljastaa harkitun yksityiskohtaisesti uhranneensa vietilleen perheensä, ystävänsä ja hyvinvointinsa.
Sukupuoliasetelma päälaelleen
Kylmän äidin ja hellän isän saanut päähenkilö palaa ensin nuoruusmuistoihinsa. Hän menettää teininä neitsyytensä tunteettomalle moottoripyöräilijälle, lyö ystävänsä kanssa vetoa seksikumppanien määrästä ja varttuu himolle täysin antautuvaksi aikuiseksi, mutta äitiyden kokeilun turha vaihe osoittautuu tietysti virhetikiksi. Frigiditeettiä herätellään sadomasokismilla. Piinattu Joe on ahnas naaras mutta ylpeydentuntoinen yhteisön pikkusieluisten edessä.
Ohjaaja hämärtää maisemaa niin, ettei elokuva sijoitu oikein mihinkään tunnistettavaan todellisuuteen. Pääosassa ovat tanskalaistaiteilijan ajattelun kynttilää yleisössä sytyttävät keinot, joilla isketään katsojan tajuntaan. Pornografiaa sisältävä teos olisi yhtä hyvin voitu lavastaa tyhjään halliin kuten Dogville (2003), jossa talot ja tilukset ovat vain lattialle piirrettyjä viivoja.
Naisen libidoa Nymphomaniac kuvaa silti mystifioiden: sitä on joko äärettömästi tai ei ollenkaan. Siksi heristävän sormen nouseminen kysymään, kohottaisiko kukaan kulmakarvojaan, jos tarinan päähenkilö olisikin mies, vaikuttaa teennäiseltä. Joen huomio sukupuolimoralismista ei estä Lars von Trieriä ryöpyttämästä leimaavaa kuvaa langenneesta naisesta ja kohtalonsa merkitsemästä miehestä. Rankkojen teesien takaa paljastuukin paljon latteampi luonnos kuin ensin luulisi.
Poleemisuudessaan itseriittoisen elokuvan tympäisevän pessimistinen loppu hakee limaisessa tökeryydessään ja epäuskottavuudessaan vertaistaan. Sen mukaan olemme kaikki vain eläimiä, vaikka uskottelisimmekin itsellemme muuta.
torstai 27. helmikuuta 2014
Dallas Buyers Club (2013)
Ohjaus: Jean-Marc Vallée
★★★★☆
Vähemmistöjen ja muiden syrjittyjen edustajista valmistetuissa elokuvissa tapaa nähdä marttyyrisankaruuden sädekehää etenkin silloin, kun kohde on joku menneisyyden oikean elämän henkilö, jolle on käynyt huonosti. Syntyy helposti tendenssimäistä ja kaavassaan kankeaa valistusta, josta etenkin sairastamista kuvaavat nyyhkyfilmit jalostavat aforismiviisautensa.
Teksasilaisen Ron Woodroofin tarinasta kuvattu teos on sen sijaan syntynyt onnellisempien tähtien alla ilman häveliästä kaunistelua ja kärsimyksen ylevöittämistä. Siinä ei todellakaan tyydytä rakentelemaan esimerkiksi Gus Van Santin Milkistä (2008) tuttuja ihannemyyttejä yhteisön eteen uhrautuvasti työtä tekevästä miehestä, jonka itsekkyys olisi pelkkä sivuseikka. Siten lopputulos eroaa selvästi edukseen Hollywoodin perinteisistä muotokuvista.
Mainitsin edellisen elokuvan kahdesta muustakin syystä. Aivan kuten Sean Penn siitä, uransa ylösalaisin kääntänyt Matthew McConaughey voittaa Oscar-palkinnon tämän teoksen pääroolista, eikä yhtään liian aikaisin näyttelijälle, jonka meriittilistalla on jo tukku isoja ja pieniä loisto-osia viime vuosilta.
Lisäksi teosten aiheet sivuavat toisiaan temaattisesti, vaikka Dallas Buyers Club (2013) sijoittuukin kymmenisen vuotta myöhempään aikaan ja liberaalista San Franciscosta poiketen republikaanisten punaniskojen kansoittamaan Dallasiin, jonka vihattuja homopiirejä kauhua kylvävä tauti AIDS niittää ennennäkemättömällä tuholla 1980-luvun puolivälissä.
Homofoobikko ja rasisti
Woodroof on kaukana kiiltokuvasta. Heti elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa miekkonen heittäytyy kesken rodeopäivän lihan himoihin vain joutuakseen hetkeä myöhemmin ottamaan jalat alleen paetessaan velkojiaan, joiden kanssa hän ei aio neuvotella pitävästä maksusuunnitelmasta. Jakso vaikuttaisi jälkikäteen hauskemmalta, ellei luihu päähenkilö paljastuisi myös rasistiksi, homofoobikoksi ja narkomaaniksi. Sairaalasta erään työpäivän päätteeksi herättyään pahasuinen juoppo saa kuulla lääkäreiltä kohtalokkaan diagnoosin ja ennusteen, jonka mukaan hänellä on vain kuukausi elinaikaa.
Quebeciläinen ohjaaja Jean-Marc Vallée täsmentää tapahtumien kontekstiksi maailmankuulun näyttelijä Rock Hudsonin kuoleman jälkeisen inhonsekaisen pelon, jossa AIDS julkisessa sanassa osoitetun myötätunnon takana henkilöityy yhä voimakkaasti miesten välisiin syntisiin seksisuhteisiin. Niinpä hetero Woodroofkin joutuu puolustuskannalle hänet joukoistaan sulkevien ystäviensä edessä saamatta mitään vastakaikua.
Tankatessaan taudista tarkempaa tietoa hän ymmärtää henkilöhistoriansa petollisuuden mutta myös virallisen koneiston sairastuneille syöttämät sepitteet markkinoille hyväksyttyjen lääkkeiden autuaaksitekevyydestä. Omien kanaviensa kautta hän pääsee käsiksi toimivampiin vaihtoehtoihin alkaen kärrätä maahan aineita rajan takaa muillekin epätoivoisille ohi muodollisten testimenetelmien.
Hulttio hylkää häpeänsä
Elokuva ei tyrkytä Woodroofin motiiviksi Jeesus-roolia, sillä tämä pyrkii ensisijassa auttamaan itseään ja pysymään hengissä. Ajan ja uusien välttämättömien kontaktien myötä homoja hyljeksinyt hulttio hylkää häpeänsä ja kykenee hyväksymään erilaisuuttakin, vaikkei olekaan muuttunut pyhimykseksi.
Rock-tähden uraan viime vuodet keskittyneen Jared Leton kauniisti esittämä transnainen on avain päähenkilön "kehitykselle". Vahvojen osien rinnalla systeemin palkalla mutta potilaidensa puolella työskentelevä naislääkäri (Jennifer Garner) jää selvästi pinnallisemmaksi hahmoksi.
Ohjaaja Vallée pitäytyy kelmeänkalpeassa realismissa, jossa ei ole vähäisintäkään sentimentaalisuutta. Philadelphian (1993) tyylisten siivojen sairauskertomusten yksilölatteudet erinomaisesti välttävästä elokuvasta avautuu myös yhteiskunnallinen ja sosiaalipoliittinen tulokulma kasvottoman virastobyrokratian epäinhimillisiltä vaikuttaviin säännöksiin, joille on varmasti perustelunsa jossain fyysisten ihmisten hädän tuolla puolen.
★★★★☆
Vähemmistöjen ja muiden syrjittyjen edustajista valmistetuissa elokuvissa tapaa nähdä marttyyrisankaruuden sädekehää etenkin silloin, kun kohde on joku menneisyyden oikean elämän henkilö, jolle on käynyt huonosti. Syntyy helposti tendenssimäistä ja kaavassaan kankeaa valistusta, josta etenkin sairastamista kuvaavat nyyhkyfilmit jalostavat aforismiviisautensa.
Teksasilaisen Ron Woodroofin tarinasta kuvattu teos on sen sijaan syntynyt onnellisempien tähtien alla ilman häveliästä kaunistelua ja kärsimyksen ylevöittämistä. Siinä ei todellakaan tyydytä rakentelemaan esimerkiksi Gus Van Santin Milkistä (2008) tuttuja ihannemyyttejä yhteisön eteen uhrautuvasti työtä tekevästä miehestä, jonka itsekkyys olisi pelkkä sivuseikka. Siten lopputulos eroaa selvästi edukseen Hollywoodin perinteisistä muotokuvista.
Mainitsin edellisen elokuvan kahdesta muustakin syystä. Aivan kuten Sean Penn siitä, uransa ylösalaisin kääntänyt Matthew McConaughey voittaa Oscar-palkinnon tämän teoksen pääroolista, eikä yhtään liian aikaisin näyttelijälle, jonka meriittilistalla on jo tukku isoja ja pieniä loisto-osia viime vuosilta.
Lisäksi teosten aiheet sivuavat toisiaan temaattisesti, vaikka Dallas Buyers Club (2013) sijoittuukin kymmenisen vuotta myöhempään aikaan ja liberaalista San Franciscosta poiketen republikaanisten punaniskojen kansoittamaan Dallasiin, jonka vihattuja homopiirejä kauhua kylvävä tauti AIDS niittää ennennäkemättömällä tuholla 1980-luvun puolivälissä.
Homofoobikko ja rasisti
Woodroof on kaukana kiiltokuvasta. Heti elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa miekkonen heittäytyy kesken rodeopäivän lihan himoihin vain joutuakseen hetkeä myöhemmin ottamaan jalat alleen paetessaan velkojiaan, joiden kanssa hän ei aio neuvotella pitävästä maksusuunnitelmasta. Jakso vaikuttaisi jälkikäteen hauskemmalta, ellei luihu päähenkilö paljastuisi myös rasistiksi, homofoobikoksi ja narkomaaniksi. Sairaalasta erään työpäivän päätteeksi herättyään pahasuinen juoppo saa kuulla lääkäreiltä kohtalokkaan diagnoosin ja ennusteen, jonka mukaan hänellä on vain kuukausi elinaikaa.
Quebeciläinen ohjaaja Jean-Marc Vallée täsmentää tapahtumien kontekstiksi maailmankuulun näyttelijä Rock Hudsonin kuoleman jälkeisen inhonsekaisen pelon, jossa AIDS julkisessa sanassa osoitetun myötätunnon takana henkilöityy yhä voimakkaasti miesten välisiin syntisiin seksisuhteisiin. Niinpä hetero Woodroofkin joutuu puolustuskannalle hänet joukoistaan sulkevien ystäviensä edessä saamatta mitään vastakaikua.
Tankatessaan taudista tarkempaa tietoa hän ymmärtää henkilöhistoriansa petollisuuden mutta myös virallisen koneiston sairastuneille syöttämät sepitteet markkinoille hyväksyttyjen lääkkeiden autuaaksitekevyydestä. Omien kanaviensa kautta hän pääsee käsiksi toimivampiin vaihtoehtoihin alkaen kärrätä maahan aineita rajan takaa muillekin epätoivoisille ohi muodollisten testimenetelmien.
Hulttio hylkää häpeänsä
Elokuva ei tyrkytä Woodroofin motiiviksi Jeesus-roolia, sillä tämä pyrkii ensisijassa auttamaan itseään ja pysymään hengissä. Ajan ja uusien välttämättömien kontaktien myötä homoja hyljeksinyt hulttio hylkää häpeänsä ja kykenee hyväksymään erilaisuuttakin, vaikkei olekaan muuttunut pyhimykseksi.
Rock-tähden uraan viime vuodet keskittyneen Jared Leton kauniisti esittämä transnainen on avain päähenkilön "kehitykselle". Vahvojen osien rinnalla systeemin palkalla mutta potilaidensa puolella työskentelevä naislääkäri (Jennifer Garner) jää selvästi pinnallisemmaksi hahmoksi.
Ohjaaja Vallée pitäytyy kelmeänkalpeassa realismissa, jossa ei ole vähäisintäkään sentimentaalisuutta. Philadelphian (1993) tyylisten siivojen sairauskertomusten yksilölatteudet erinomaisesti välttävästä elokuvasta avautuu myös yhteiskunnallinen ja sosiaalipoliittinen tulokulma kasvottoman virastobyrokratian epäinhimillisiltä vaikuttaviin säännöksiin, joille on varmasti perustelunsa jossain fyysisten ihmisten hädän tuolla puolen.
Vampyyri (1932)
Ohjaus: Carl Th. Dreyer
★★★★☆
Tanskalaisen elokuvan suurista nimistä demoninen Lars von Trier tunnetaan nykyisin parhaiten, mutta hänen esikuvallaan Carl Thedore Dreyerillä on paljon merkittävämpi rooli taiteenlajin historiassa. Ehättihän von Trierin veroinen tyranniohjaaja työskentelemään peräti kuudella vuosikymmenellä.
Dreyerin esikoisteos Presidentti (1919) valmistui heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja jäähyväiselokuvaksi jäänyt Gertrud (1964) ohjaajan ollessa 75-vuotias. Hän menehtyi neljä vuotta myöhemmin.
Tänä aikana Dreyer työsti elokuvia viiteen maahan ja tuli kotimaassaan toistuvasti kriitikkojen tyrmäämäksi. Jälkipolvi muistaa hänet monista elokuvahistorian dynaamisimmista lähikuvista, joista hänen kuuluisin ohjaustyönsä Jeanne d'Arcin kärsimys (1928) kokonaan rakentuu.
Vampyyri (1932) on Dreyerin ensimmäinen äänielokuva. Siinä on ohut juoni, ja henkilöt tuskin persoonia. Teemoja tärkeämpää on ilmapiiriä tihentävä, epämiellyttävää varmuutta hehkuva tuntemus kuoleman läheisyydestä.
Dreyer puhuu itse seuraavaa: "Kuvitelkaa, että istumme tavallisessa huoneessa. Äkkiä meille kerrotaan, että oven takana on ruumis. Sinä hetkenä huoneemme on muuttunut täysin: kaikki siinä oleva näyttää toisenlaiselta, valo ja atmosfääri ovat muuttuneet, vaikka ne fyysisesti ovat entisellään. Näin siksi, että me olemme muuttuneet, esineet ovat sitä, millaisina ne koemme. Tämäntapaisen efektin haluan saada aikaan elokuvallani Vampyyri." (Peter von Bagh: Elokuvan historia).
Elokuvan asetelma on hyvin yksinkertainen, joten sen kierrättäminen populaarikauhun tusinatuotteissa on ollut vaivatonta. Siinä nuori matkamies saapuu syrjäisen linnan ankeisiin tiloihin ja alkaa nähdä selittämättömiä näkyjä, joista hirveimmässä hänet haudataan elävältä. Vaikkei teoksessa ole käytännöllisesti katsoen juuri lainkaan väkivaltaa, synnyttävät katsojan omat pelot elokuvaan häiritsevän tarttumapintansa.
Vampyyri ei tee minkäänlaista erottelua toden ja unen välillä antaen yksityiskohdista virittäytyvien jännitteiden virrata vapaina linnan kolkoilla käytävillä ja järven rannalla. Kaikkein kauhein tapahtuu päidemme sisällä, mielemme varjoissa.
Tänä aikana Dreyer työsti elokuvia viiteen maahan ja tuli kotimaassaan toistuvasti kriitikkojen tyrmäämäksi. Jälkipolvi muistaa hänet monista elokuvahistorian dynaamisimmista lähikuvista, joista hänen kuuluisin ohjaustyönsä Jeanne d'Arcin kärsimys (1928) kokonaan rakentuu.
Vampyyri (1932) on Dreyerin ensimmäinen äänielokuva. Siinä on ohut juoni, ja henkilöt tuskin persoonia. Teemoja tärkeämpää on ilmapiiriä tihentävä, epämiellyttävää varmuutta hehkuva tuntemus kuoleman läheisyydestä.
Dreyer puhuu itse seuraavaa: "Kuvitelkaa, että istumme tavallisessa huoneessa. Äkkiä meille kerrotaan, että oven takana on ruumis. Sinä hetkenä huoneemme on muuttunut täysin: kaikki siinä oleva näyttää toisenlaiselta, valo ja atmosfääri ovat muuttuneet, vaikka ne fyysisesti ovat entisellään. Näin siksi, että me olemme muuttuneet, esineet ovat sitä, millaisina ne koemme. Tämäntapaisen efektin haluan saada aikaan elokuvallani Vampyyri." (Peter von Bagh: Elokuvan historia).
Elokuvan asetelma on hyvin yksinkertainen, joten sen kierrättäminen populaarikauhun tusinatuotteissa on ollut vaivatonta. Siinä nuori matkamies saapuu syrjäisen linnan ankeisiin tiloihin ja alkaa nähdä selittämättömiä näkyjä, joista hirveimmässä hänet haudataan elävältä. Vaikkei teoksessa ole käytännöllisesti katsoen juuri lainkaan väkivaltaa, synnyttävät katsojan omat pelot elokuvaan häiritsevän tarttumapintansa.
Vampyyri ei tee minkäänlaista erottelua toden ja unen välillä antaen yksityiskohdista virittäytyvien jännitteiden virrata vapaina linnan kolkoilla käytävillä ja järven rannalla. Kaikkein kauhein tapahtuu päidemme sisällä, mielemme varjoissa.
Dreyer osoittaa, kuinka vähällä rauhattomuutta voi lietsoa, kun osaa säädellä oikeassa suhteessa näkyvää ja näkymätöntä.
United 93 (2006)
Ohjaus: Paul Greengrass
★★★★☆
Syyskuun 11. päivän tapahtumat viisi vuotta sitten romuttivat länsimaisen maailman turvalliseksi kuviteltua perustaa. Ryhmä terroristeja valtasi väkivalloin neljä reittikonetta Yhdysvaltojen ilmatilassa, asetti maassa kouluttamansa jäsenet surmaamiensa pilottien tilalle ja pyrki ohjaamaan kidnappaamansa matkustajakoneet päin Yhdysvaltojen arvovaltaa keskeisesti symboloivia monumentteja.
Kaksi tappaviksi ohjuksiksi muuntunutta lentokonetta törmäsi 11. päivän aamuna sikäläistä aikaa World Trade Centerin kaksoistorneihin, jotka iskun seurauksena luhistuivat lopulta kivajaloilleen. Kolmannen koneen kohteena ollut Pentagon selvisi itsemurhaiskusta vähemmin kuolonuhrein, kun taas mahdollisesti Valkoiseen taloon tähdännyt neljäs surmanloukku syöksyi maahan Pennsylvanian maastoon koskaan saavuttamatta määränpäätään. Kaikki koneessa olleet menettivät henkensä.
Neljännen koneen tarina
United 93 (2006) on tuon neljännen koneen tarina ja ensimmäinen päivän tapahtumia suoraan käsittelevä fiktiivinen Hollywood-elokuva. Viimeiseksi teos ei jää, sillä seuraavana vuorossa on Oliver Stonen World Trade Center (2006), joka nähdään lokakuussa Suomessa.
Ensin mainittu on erinomaisen asiallisesti ja vangitsevasti muotoiltu kuvaus maahansyöksyyn päätyneistä tapahtumista, jotka saivat alkunsa tavallisten ihmisten käynnistäessä tavallista aamuaan. Matkustajat nousevat paikoilleen, tien reunalla vilahtavat sanat "Jumala siunaa Amerikkaa" ja - ei sinä päivänä.
Newarkista kohti Los Angelesia suunnannut kone sai varoitusviestin ohjaamoonsa viisitoista minuuttia World Trade Centerin toisesta iskusta ja neljä minuuttia myöhemmin terroristit hallitsivat suljettuun tilaan teljettyjen ihmisten kohtaloa.
Tapahtumat reaaliajassa
Elokuva esittää puoleentoista tuntiin mahtuvat todelliset tapahtumansa reaaliajassa vuorotellen lennonjohtokeskuksen hermoherkästä ilmapiiristä sotilasväen epätietoiseen toimeliaisuuteen. Reittikoneen sisällä muu matkustajakunta toimittaa jokapäiväisiä askareitaan neljän kaappaajan valmistautuessa kauheaan tehtäväänsä.
Filmin tekijät käyttävät dramatisointinsa lähteinä kaikkien tuntemia viranomaisraportteja, joissa yksityiskohtaisesti kerrataan jokainen liike varttia vaille yhdeksän ja kolme minuuttia yli kymmenen välillä. Menehtyneiden omaisilta saamiaan tietoja ja suostumusta elokuvan tekijät ovat hyödyntäneet tarkoin ja tasapuolisesti, sillä yhtäkään teoksessa esiintyvistä ihmisistä ei nosteta toista merkittävämpään rooliin.
Teoksesta on turha etsiä kylmäverisiä johtajia, paatunutta pahuutta tai iskeviä vuorosanoja. On vain uskonsa sokaisemia ja väärään paikkaan eksyneitä ihmisiä.
Koneesta soitettujen puheluiden perusteella viranomaiset, lähiomaiset ja myös tämän filmin tekijät ovat päätelleet matkustajien ymmärtäneen itse olevansa osana viattomien ihmisten joukkomurhaa. Tällöin he tekivät ratkaisevan päätöksensä estää kaappaajien aikomukset oman henkensä uhalla.
Ei vähäisintäkään sankarillisuutta
United 93 kiertää tavanomaisten tosikertomusten kliseet dokumentaarisen toteavalla, satimeen rientävien ja kohtalonsa tajuavien ihmisten paniikkiin paneutuvalla näkökulmallaan. Välttäessään jälkiviisastelevia poliittisia painotuksia elokuva luopuu samalla sankarillisuutta tarjoavista aineksistaan esitellessään murhenäytelmän pysäyttämätöntä kulkua.
Poikkeusyksilöiden rohkeutta ylistävän uhrimielen sijasta kokonaisuus tapailee lohduttomuuden säkeitä, kun koneen sisuksen hikeä ja epätoivoa tirskuva ilmapiiri viimein purkautuu peruuttamattomana verilöylynä. Yhtä johdonmukaisesti maan poliittisen ja sotilaallisen johdon kyvyttömyys äkillisen kriisin hetkellä todetaan rivien välissä ilman kokonaisuuteen sopimatonta, röyhkeästi henkilöihin käyvää noitavainoa.
Teos loppuu yhtä vaiteliaana kuin se alkaakin, silmien edessä on vain musta kangas, rukouksia, taistelun ääniä, syöksyvän koneen ulinaa ja sitten tyhjää.
Kaikkien yhteinen tragedia
Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja Paul Greengrass loi maineensa pohjoisirlantilaisten ja englantilaisten veristä yhteenottoa kuvanneella teoksella Bloody Sunday (2002) ja nyt hän käsittelee vielä herkempää materiaalia vielä tarkkavaistoisemmin.
Syyllisten etsimisen ja kansansankarien paikantamisen sijaan ohjaaja muokkaa maailmaa horjuttaneesta salaliitosta kaikkien osapuolten yhteisen, kouraisevan tragedian, joka terapeuttisena kokonaisuutena tuottaa katarttisen kokemuksen.
Kaksi tappaviksi ohjuksiksi muuntunutta lentokonetta törmäsi 11. päivän aamuna sikäläistä aikaa World Trade Centerin kaksoistorneihin, jotka iskun seurauksena luhistuivat lopulta kivajaloilleen. Kolmannen koneen kohteena ollut Pentagon selvisi itsemurhaiskusta vähemmin kuolonuhrein, kun taas mahdollisesti Valkoiseen taloon tähdännyt neljäs surmanloukku syöksyi maahan Pennsylvanian maastoon koskaan saavuttamatta määränpäätään. Kaikki koneessa olleet menettivät henkensä.
Neljännen koneen tarina
United 93 (2006) on tuon neljännen koneen tarina ja ensimmäinen päivän tapahtumia suoraan käsittelevä fiktiivinen Hollywood-elokuva. Viimeiseksi teos ei jää, sillä seuraavana vuorossa on Oliver Stonen World Trade Center (2006), joka nähdään lokakuussa Suomessa.
Ensin mainittu on erinomaisen asiallisesti ja vangitsevasti muotoiltu kuvaus maahansyöksyyn päätyneistä tapahtumista, jotka saivat alkunsa tavallisten ihmisten käynnistäessä tavallista aamuaan. Matkustajat nousevat paikoilleen, tien reunalla vilahtavat sanat "Jumala siunaa Amerikkaa" ja - ei sinä päivänä.
Newarkista kohti Los Angelesia suunnannut kone sai varoitusviestin ohjaamoonsa viisitoista minuuttia World Trade Centerin toisesta iskusta ja neljä minuuttia myöhemmin terroristit hallitsivat suljettuun tilaan teljettyjen ihmisten kohtaloa.
Tapahtumat reaaliajassa
Elokuva esittää puoleentoista tuntiin mahtuvat todelliset tapahtumansa reaaliajassa vuorotellen lennonjohtokeskuksen hermoherkästä ilmapiiristä sotilasväen epätietoiseen toimeliaisuuteen. Reittikoneen sisällä muu matkustajakunta toimittaa jokapäiväisiä askareitaan neljän kaappaajan valmistautuessa kauheaan tehtäväänsä.
Filmin tekijät käyttävät dramatisointinsa lähteinä kaikkien tuntemia viranomaisraportteja, joissa yksityiskohtaisesti kerrataan jokainen liike varttia vaille yhdeksän ja kolme minuuttia yli kymmenen välillä. Menehtyneiden omaisilta saamiaan tietoja ja suostumusta elokuvan tekijät ovat hyödyntäneet tarkoin ja tasapuolisesti, sillä yhtäkään teoksessa esiintyvistä ihmisistä ei nosteta toista merkittävämpään rooliin.
Teoksesta on turha etsiä kylmäverisiä johtajia, paatunutta pahuutta tai iskeviä vuorosanoja. On vain uskonsa sokaisemia ja väärään paikkaan eksyneitä ihmisiä.
Koneesta soitettujen puheluiden perusteella viranomaiset, lähiomaiset ja myös tämän filmin tekijät ovat päätelleet matkustajien ymmärtäneen itse olevansa osana viattomien ihmisten joukkomurhaa. Tällöin he tekivät ratkaisevan päätöksensä estää kaappaajien aikomukset oman henkensä uhalla.
Ei vähäisintäkään sankarillisuutta
United 93 kiertää tavanomaisten tosikertomusten kliseet dokumentaarisen toteavalla, satimeen rientävien ja kohtalonsa tajuavien ihmisten paniikkiin paneutuvalla näkökulmallaan. Välttäessään jälkiviisastelevia poliittisia painotuksia elokuva luopuu samalla sankarillisuutta tarjoavista aineksistaan esitellessään murhenäytelmän pysäyttämätöntä kulkua.
Poikkeusyksilöiden rohkeutta ylistävän uhrimielen sijasta kokonaisuus tapailee lohduttomuuden säkeitä, kun koneen sisuksen hikeä ja epätoivoa tirskuva ilmapiiri viimein purkautuu peruuttamattomana verilöylynä. Yhtä johdonmukaisesti maan poliittisen ja sotilaallisen johdon kyvyttömyys äkillisen kriisin hetkellä todetaan rivien välissä ilman kokonaisuuteen sopimatonta, röyhkeästi henkilöihin käyvää noitavainoa.
Teos loppuu yhtä vaiteliaana kuin se alkaakin, silmien edessä on vain musta kangas, rukouksia, taistelun ääniä, syöksyvän koneen ulinaa ja sitten tyhjää.
Kaikkien yhteinen tragedia
Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja Paul Greengrass loi maineensa pohjoisirlantilaisten ja englantilaisten veristä yhteenottoa kuvanneella teoksella Bloody Sunday (2002) ja nyt hän käsittelee vielä herkempää materiaalia vielä tarkkavaistoisemmin.
Syyllisten etsimisen ja kansansankarien paikantamisen sijaan ohjaaja muokkaa maailmaa horjuttaneesta salaliitosta kaikkien osapuolten yhteisen, kouraisevan tragedian, joka terapeuttisena kokonaisuutena tuottaa katarttisen kokemuksen.
Unelmien sielunmessu (2000)
Ohjaus: Darren Aronofsky
★★★★★
Darren Aronofsky haastaa kolmella ohjaustyöllään taiteenlajinsa muotokielen ja haluaa nimenomaan ilmaisullaan venyttää elokuvaestetiikalle mieltämiämme rajoja.
Piin (1998) mustavalkoisessa painajaisessa etsitään maailmankaikkeuden arvoitusta paranoidisin kuvin, kun taas Unelmien sielunmessussa (2000) jaettua kuvaruutua, kiihkeää kuva- ja äänileikkausta ja zoomauksia hyödynnetään kulttuupiirimme riippuvaisuuksien ilmauksissa.
Aronofsky on näin ollen heikkouksineenkin poikkeuksellisen vakavasti otettava ohjaaja, joka edes pyrkii syvällisesti jatkamaan Sergei Eisensteinin, Jean-Luc Godardin ja Andrei Tarkovskin uudistusfilosofioita, joiden pintaa moni keskinkertaisuus mielellään kopioi ymmärtämättä lainkaan niiden päämääriä.
Temaattisesti Aronofskyn teokset kiertyvät sairaudeksi kehittyvien pakkomielteiden ympärille. Unelmien sielunmessu lähestyy aihepiiriään älykkäästi äidin ja pojan erilaisista näkökulmista, joista levittäytyvä perspektiivi kattaa huumeidenkäytön lailliset ja laittomat puolet.
Television valheellisia unelmia syöttävä ohjelmavirta houkuttelee edellisen popsimaan lääkärin auliisti tarjoamia laihdutuspillereitä, kun taas jälkimmäinen eksyy kiirastuleen narkomaaniystävänsä ja seurustelukumppaninsa kanssa. Kaikki tavoittelevat vain paikkaansa auringossa.
Tavanomaisten huumeteosten moralisoinnin, länsimaisen rasismin ja silottelun väistävä elokuva on ankara ja johdonmukainen katsaus riippuvuuksien maailmaan, johon myös rikollisuus elimellisesti kytkeytyy. Ohjaaja ei silti missään vaiheessa erehdy tuomitsemaan hairahtaneita, vaan osoittaa julmasti yhteiskunnallisiin rakenteisiin pesiytyneet ongelmakimput. Niin kauan kuin terveydenhuolto uskoo sokeasti lääkkeiden mahtiin seurauksista piittaamatta ja media suoltaa arvomaailmaa vääristävää aivopesua, ei luulisi että yhdelläkään viranomaisella on varaa hurskastella omalla puhtoisuudellaan.
Perinteisempään kuvailmaisuun tottuneille kokonaisuus saattaa tuottaa huimaavia tuntemuksia, mutta Unelmien sielunmessu on silti latautunut ja keskittynyt teos huolellisesti suunniteltujen kuvakulmien ja hallusinatorisen yleisilmeen johdosta.
Aronofsky on näin ollen heikkouksineenkin poikkeuksellisen vakavasti otettava ohjaaja, joka edes pyrkii syvällisesti jatkamaan Sergei Eisensteinin, Jean-Luc Godardin ja Andrei Tarkovskin uudistusfilosofioita, joiden pintaa moni keskinkertaisuus mielellään kopioi ymmärtämättä lainkaan niiden päämääriä.
Temaattisesti Aronofskyn teokset kiertyvät sairaudeksi kehittyvien pakkomielteiden ympärille. Unelmien sielunmessu lähestyy aihepiiriään älykkäästi äidin ja pojan erilaisista näkökulmista, joista levittäytyvä perspektiivi kattaa huumeidenkäytön lailliset ja laittomat puolet.
Television valheellisia unelmia syöttävä ohjelmavirta houkuttelee edellisen popsimaan lääkärin auliisti tarjoamia laihdutuspillereitä, kun taas jälkimmäinen eksyy kiirastuleen narkomaaniystävänsä ja seurustelukumppaninsa kanssa. Kaikki tavoittelevat vain paikkaansa auringossa.
Tavanomaisten huumeteosten moralisoinnin, länsimaisen rasismin ja silottelun väistävä elokuva on ankara ja johdonmukainen katsaus riippuvuuksien maailmaan, johon myös rikollisuus elimellisesti kytkeytyy. Ohjaaja ei silti missään vaiheessa erehdy tuomitsemaan hairahtaneita, vaan osoittaa julmasti yhteiskunnallisiin rakenteisiin pesiytyneet ongelmakimput. Niin kauan kuin terveydenhuolto uskoo sokeasti lääkkeiden mahtiin seurauksista piittaamatta ja media suoltaa arvomaailmaa vääristävää aivopesua, ei luulisi että yhdelläkään viranomaisella on varaa hurskastella omalla puhtoisuudellaan.
Perinteisempään kuvailmaisuun tottuneille kokonaisuus saattaa tuottaa huimaavia tuntemuksia, mutta Unelmien sielunmessu on silti latautunut ja keskittynyt teos huolellisesti suunniteltujen kuvakulmien ja hallusinatorisen yleisilmeen johdosta.
Valhe (2002)
Ohjaus: Nicole Garcia
★★★★☆
Jean Claude Romand tappoi vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa tammikuun 9. päivänä vuonna 1993 ja yritti riistää hengen tiettävästi myös itseltään.
Emmanuel Carrere pohtii vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassaan järjetöntä murhenäytelmää useasta näkökulmasta, kun taas Valhe (2002) valottaa tappajan sisällä poreilevaa kuristavaa apatiaa.
Nicole Garcian ohjaustyö muistuttaa Claude Chabrolin hienovireisiä tutkielmia porvaristoa kalvavasta syyllisyydestä ja onnen kulisseja pystyssä pitävästä kuplasta, jonka puhkeaminen johtaa vääjäämättömään romahdukseen. Teos tarkastelee hyytävän askeettisesti takalukkoon jämähtäneen yksilön hiljaisuutta väärälle totuudelle rakennetussa unelmassa, jolla on puhjetessaan kauhistuttavat seuraukset.
Ranskaa kuohuttanutta tragediaa ruotiva teos rakentuu usealle aikatasolle palapelimäisesti kertoen työstään erotetun mutta siitä perheelleen vaikenevan miehen vuosien mittaisesta ahdingosta.
Aamuisin mies lähtee työpaikalleen, kuten muutkin, vaikka hän todellisuudessa viettää aikansa kahviloissa ja metsissä tai autossaan torkkuen. Varallisuutensa hän hankkii pimittämällä sukulaistensa ja ystäviensä rahoja.
Syytä itseaiheutettuun katastrofiin pyydystetään lavealla verkolla alleviivauksia vältellen. Siksi arvoituksen jääminen avoimeksi kiukuttaa jälkiviisasteluun tottuneita, joille ohjaaja ei suostu antamaan kaiken ratkaisevaa valheellista synninpäästöä. Ihmisluonteen pimeä puoli jätetään inhottavasti katsojan puntaroitavaksi.
Hiljalleen avautuva rakenne toimii päähenkilön kiduttavan itsetutkiskelun peilinä, josta paljastuu vähitellen itsensä nurkkaan ajaneen ihmisen epätoivo. Yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen, kolmas neljänteen eikä loppua yhdistä alkuun muu kuin salaisuuden vaimea verho.
Karmaiseva tositarina leijailee aavemaisesti arkeen sidotusta näkökulmastaan huolimatta.
Nicole Garcian ohjaustyö muistuttaa Claude Chabrolin hienovireisiä tutkielmia porvaristoa kalvavasta syyllisyydestä ja onnen kulisseja pystyssä pitävästä kuplasta, jonka puhkeaminen johtaa vääjäämättömään romahdukseen. Teos tarkastelee hyytävän askeettisesti takalukkoon jämähtäneen yksilön hiljaisuutta väärälle totuudelle rakennetussa unelmassa, jolla on puhjetessaan kauhistuttavat seuraukset.
Ranskaa kuohuttanutta tragediaa ruotiva teos rakentuu usealle aikatasolle palapelimäisesti kertoen työstään erotetun mutta siitä perheelleen vaikenevan miehen vuosien mittaisesta ahdingosta.
Aamuisin mies lähtee työpaikalleen, kuten muutkin, vaikka hän todellisuudessa viettää aikansa kahviloissa ja metsissä tai autossaan torkkuen. Varallisuutensa hän hankkii pimittämällä sukulaistensa ja ystäviensä rahoja.
Syytä itseaiheutettuun katastrofiin pyydystetään lavealla verkolla alleviivauksia vältellen. Siksi arvoituksen jääminen avoimeksi kiukuttaa jälkiviisasteluun tottuneita, joille ohjaaja ei suostu antamaan kaiken ratkaisevaa valheellista synninpäästöä. Ihmisluonteen pimeä puoli jätetään inhottavasti katsojan puntaroitavaksi.
Hiljalleen avautuva rakenne toimii päähenkilön kiduttavan itsetutkiskelun peilinä, josta paljastuu vähitellen itsensä nurkkaan ajaneen ihmisen epätoivo. Yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen, kolmas neljänteen eikä loppua yhdistä alkuun muu kuin salaisuuden vaimea verho.
Karmaiseva tositarina leijailee aavemaisesti arkeen sidotusta näkökulmastaan huolimatta.
Valheiden verkko (2008)
Ohjaus: Ridley Scott
★☆☆☆☆
Trafficin (2000) jälkeen valkokankailla on nähty monta mutkikasrakenteista eeposta, jotka ovat luonteeltaan kansainvälisiä pamfletteja. Ne kartoittavat kansakuntien itsemääräämis-oikeuttakin koettelevien laillisten ja laittomien organisaatioiden toimintaa, jonka estämiseksi tarvitaan rajat ja uskonnot ylittävää yhteistyötä, amerikkalaiskomennossa tietysti.
Esimerkiksi Stephen Gaghanin ohjaama Syriana (2005) hakeutuu silti epämiellyttävinkiin tulokulmiin, kun se näkee esimerkiksi öljyteollisuutta pyörittävissä päätöksissä päivänvaloa kestämätöntä kähmintää. Niinpä elokuva ei suostu tarkastelemaan myöskään terroria yhteiskunnan erillisenä saarekkeena, jonka poistaminen kartalta onnistuisi vakoilua terästämällä tai otteita koventamalla.
Poliittisesti trendikäs Valheiden verkko (2008) on jo yksilökeskeisyytensä vuoksi edellisiä rajoittuneempi teos, perustuuhan se Washington Post -lehden toimittajan entisestä CIA:n agentista kirjoittamaan romaaniin.
Ridley Scottin rutiiniohjaus kertoo ruohonjuuritason vakoilutyöstä, jota keskustiedustelupalvelun hierarkiassa nopeasti noussut kyylä tekee Lähi-Idän maissa kaivaessaan tietoa terrorijohtajien olinpaikoista. Hän turvautuu arveluttaviinkiin lehmänkauppoihin saadakseen informaatiota, jonka luotettavuudesta ei ole minkäänlaisia takeita.
Ajankohtaisesta aiheesta väännetty filmatisointi edustaa valitettavasti pintajännittävää ja viihteellistä aatedraamaa, joka ei kestä vakavaa arviointia juuri millään mittarilla. Rooliinsa sopimattoman päätähden kanssa elokuvan uskottavuus horjuu alusta alkaen eikä romanttisten koukkujen lisääminen rikollisjahdin välineistöön tuota tulosta.
Teema vallan sokaisemien ihmisten petollisuudesta hukkuu päämäärättömän juonen opetuksiin ja harhailuihin.
Vantage Point - askeleen edellä (2008)
Ohjaus: Pete Travis
★☆☆☆☆
Suhtaudun varovaisen innostuneesti jokaiseen elokuvaan, jonka muoto- ja rakenteellisissa ratkaisuissa on jotakin valtavirrasta poikkeavaa. Ikävä kyllä Hollywoodin tuotteissa tämä merkitsee liian usein itseisarvoa, sitä, ettei varsinaisessa käsikirjoituksessa olekaan sitten tolkun häivää.
Kukaan arvonsa tunteva ohjaaja ei tietenkään lähde pilaamaan mainettaan tuhannesti nähdyn roskan penkojana, joten luotsiksi tällaiseen keskihintaiseen toimintaelokuvaan valikoituu joku niistä televisiosarjoissa tilaisuuttaan odottaneista keskinkertaisuuksista, jotka suostuvat millaiseen leikkiin tahansa.
Yhdysvaltain presidentti on saapunut Espanjaan pitämään odotetun puheen terrorismin vastaisessa rauhankonferenssissa, mutta tuntemattoman salamurhaajan ampumat laukaukset käynnistävät useasta näkökulmasta veivattavan kiihkeän takaa-ajon roistojen ja poliisin välillä. Kaiken takana ovat tietysti jenkkien maailmanpoliittiseen röyhkeyteen tympääntyneet petturit.
Vantage Point - askeleen edellä (2008) on suomenkieliselle nimekkeelleen uskollinen trilleri, sillä katsojille syötetään tahallisen hajanaisia vihjeitä, mutta tilanteen tasalle pysyy vain liukkaasti liikkuva Salaisen palvelun agentti.
Vielä raskaampana virheenä pidän kuitenkin sitä, ettei mukamas karmaisevaa totuutta suhteellisteta missään vaiheessa, vaan epälooginen juoni avautuu tylsän yllätyksettömästi.
Tarinan mahdottomuutta esikoisohjaaja Pete Travis peittelee kauhealla kaahaamisella kaupungin kapeilla kaduilla, mutta kuin ihmeen kaupalla sivulliset säästyvät peltikärryjen kolhuilta.
Jonkinlaisena huonona vitsinä juttu huipentuu pienen tytön tahattomaan panokseen ja pahantekijöiden vaistonvaraiseen hyvyyteen.
Kukaan arvonsa tunteva ohjaaja ei tietenkään lähde pilaamaan mainettaan tuhannesti nähdyn roskan penkojana, joten luotsiksi tällaiseen keskihintaiseen toimintaelokuvaan valikoituu joku niistä televisiosarjoissa tilaisuuttaan odottaneista keskinkertaisuuksista, jotka suostuvat millaiseen leikkiin tahansa.
Yhdysvaltain presidentti on saapunut Espanjaan pitämään odotetun puheen terrorismin vastaisessa rauhankonferenssissa, mutta tuntemattoman salamurhaajan ampumat laukaukset käynnistävät useasta näkökulmasta veivattavan kiihkeän takaa-ajon roistojen ja poliisin välillä. Kaiken takana ovat tietysti jenkkien maailmanpoliittiseen röyhkeyteen tympääntyneet petturit.
Vantage Point - askeleen edellä (2008) on suomenkieliselle nimekkeelleen uskollinen trilleri, sillä katsojille syötetään tahallisen hajanaisia vihjeitä, mutta tilanteen tasalle pysyy vain liukkaasti liikkuva Salaisen palvelun agentti.
Vielä raskaampana virheenä pidän kuitenkin sitä, ettei mukamas karmaisevaa totuutta suhteellisteta missään vaiheessa, vaan epälooginen juoni avautuu tylsän yllätyksettömästi.
Tarinan mahdottomuutta esikoisohjaaja Pete Travis peittelee kauhealla kaahaamisella kaupungin kapeilla kaduilla, mutta kuin ihmeen kaupalla sivulliset säästyvät peltikärryjen kolhuilta.
Jonkinlaisena huonona vitsinä juttu huipentuu pienen tytön tahattomaan panokseen ja pahantekijöiden vaistonvaraiseen hyvyyteen.
Vedätys (2007)
Ohjaus: Lasse Hallström
★★★☆☆
Ruotsalainen Lasse Hallström nauttii kohtalaista arvostusta lännen kilpailluilla viihdemarkkinoilla, missä hänen arjen magiikkaa sisältävät elokuvansa vaikuttavat sivistyneiltä aikuisten ihmisten teoksilta.
Lisäpontta hän saa asemalleen ohjaamalla usein arvostettujen kirjailijoiden kutenJohn Irvingin ja Annie E. Proulxin teoksia, joiden monipolviset asetelmat kiehtovat rihkamaan kyllästyneitä katselijoita. Näyttelijäkeskeisinä hänen lempeän optimismin sävyttämät satunsa houkuttelevat aina nimekkäät tähdet keskeisiin rooleihin, joissa Johnny Deppin, Juliette Binochen ja Robert Redfordin kaltaiset idolit voivat huoletta antautua hahmoihinsa vailla pelkoa nöyryytyksestä tai häpeästä.
Tulevaisuudenuskoisen satiirikon osuvimmista amerikkalaisteoksista Kerran vielä(1991), Gilbert Grape (1993) ja Pieni suklaapuoti (2000) puhuvat yhtä kieltä elämästä, jonka merkitys syntyy uteliaisuudesta, sylin avaamisesta ja sydämen sivistyksestä.
Sitten alkoivat ongelmat, sarja taloudellisia ja taiteellisia floppeja, joista yhden,Kesken jääneen elämän (2005), filmikeloja Miramax panttasi hyllyillään kaksi vuotta ennen teoksen julkistamista. Siksi epäilenkin ohjaajalla käyneen hyvän tuurin, kun hän sai käsiinsä monta vuosikymmentä vanhaan lähdemateriaaliin perustuvan käsikirjoituksen, joka poikkeaa selvästi ohjaajan muusta tuotannosta.
Hallströmin uusin ohjaustyö perustuu Clifford Irvingin muistelmiin, joissa kansakuntaa huijannut ja siitä pariksi vuodeksi tyrmään joutunut kirjailija kuvaa vaihe vaiheelta petoksensa salat.
Irving väitti saaneensa yksinoikeuden kiistellyn monimiljönäärin Howard Hughesinelämäkertaan, joka ilmestyttyään paljastui tilaisuuteen tarttuneen huijarin päästään latelemaksi pötypuheeksi.
Irving kun ei ollut koskaan edes tavannut Hughesia.
Eksentrinen lentoyhtiön omistaja ja filmimoguli tyrmäsi itse kirjan todenperäisyyden harvinaisessa julkisessa esiintymisessä, joita hän muutoin kaihtoi kuin ruttoa.
Poliittisia taustakytkentöjä
Hoksottimiaan ei tarvitse liikaa rasittaa oivaltaakseen Vedätyksen (2006) kytkennät aikakauttaan yleisempiin ja päivänpolttavampiin kysymyksiin median luotettavuudesta ja politiikan läpinäkyvyydestä.
Temaattisesti elokuvassa on kaikki edellytykset historian lehtiä ravistelevaan freskoon, joka keskushenkilönsä sumutusten kautta voisi avautua kansakunnan tilaa laveamminkin valottavaksi tilinteoksi. Tarpeeksi röyhkeät ja omaa napaansa tuijottavat ketkut pystyvät aina höynäyttämään sensaatioilla elävää joukkotiedotusta, kunhan härskiyttä vain riittää.
Sitä Richard Geren näyttelemällä päähenkilöllä on enemmän kuin tarpeeksi. Keikareita ruumiillistanut Gere ei tällaisiin kompleksisiin rooleihin ole uskaltautunut uransa alkuvuosien jälkeen, ja häntäheikin muotokuvan hän nytkin piirtää, mutta yleisön sympatiaa kerjäämättömän.
Aviovaimoaan tanskalaisen rakastajattaren kanssa häpeämättömästi pettävä lurjus keksii ystävänsä (tuleva lastenkirjailija Richard Suskind) avustuksella huijata kustannusyhtiön ja lukijoiden rahat vauhdittaakseen kehnosti sujunutta uraansa. Kaksikko on varma, ettei vetäytyvä ja omituisista päähänpistoistaan tunnettu Hughes lähde sepitteitäkään kiistämään.
Toden ja sepitteen rajankäyntiä
Onnistuminen vaatii silti Irvingiltä täydellistä omistautumista aiheeseensa ja kohteeseensa, jotteivat sisäpiiriläisetkään saa vihiä vedätyksestä. Tämä upottaa hänet omiin valheisiinsa ja kuvitelmiinsa miehen minuuden sekoittuessa yhä vainoharhaisempiin sepitteisiin. Toden ja fiktion rajankäynnissä elokuva hyödyntää hienosti Howard Hughesin salaperäisen persoonan mahdollistamia käänteitä.
Lasse Hallström ei ole kuitenkaan yhteiskuntapoliittinen satiirikko, joten filmin rohkeimmat yhteenvedot Hughesin ja Nixonin hallinnon väärinkäytöksistä säästetään loppuun hieman koomissävyisen teoksen vakavoittaviksi huutomerkeiksi.
Silti ohjaajalta ei löydy tarpeeksi kanttia tehdä ravistelevia rinnastuksia tämän päivän aivopesuihin, jotka taatusti puhuttelisivat tuhannesti koluttuja historian skandaaleja enemmän. Menneisyyttä on helppo kritisoida henkilökeskeisesti, etäännyttävin keinoin, jos ei samalla vaadita pysyviä muutoksia väärinkäytöksiä sallivan systeemin sisäisiin rakenteisiin.
Muotokuva ilkeästä valehtelijasta pysyy kuitenkin johdonmukaisen häijynä, vaikka ohjaaja ei millään malta olla kiillottamatta hahmon sankarillisiakin piirteitä esiin.
Tulevaisuudenuskoisen satiirikon osuvimmista amerikkalaisteoksista Kerran vielä(1991), Gilbert Grape (1993) ja Pieni suklaapuoti (2000) puhuvat yhtä kieltä elämästä, jonka merkitys syntyy uteliaisuudesta, sylin avaamisesta ja sydämen sivistyksestä.
Sitten alkoivat ongelmat, sarja taloudellisia ja taiteellisia floppeja, joista yhden,Kesken jääneen elämän (2005), filmikeloja Miramax panttasi hyllyillään kaksi vuotta ennen teoksen julkistamista. Siksi epäilenkin ohjaajalla käyneen hyvän tuurin, kun hän sai käsiinsä monta vuosikymmentä vanhaan lähdemateriaaliin perustuvan käsikirjoituksen, joka poikkeaa selvästi ohjaajan muusta tuotannosta.
Hallströmin uusin ohjaustyö perustuu Clifford Irvingin muistelmiin, joissa kansakuntaa huijannut ja siitä pariksi vuodeksi tyrmään joutunut kirjailija kuvaa vaihe vaiheelta petoksensa salat.
Irving väitti saaneensa yksinoikeuden kiistellyn monimiljönäärin Howard Hughesinelämäkertaan, joka ilmestyttyään paljastui tilaisuuteen tarttuneen huijarin päästään latelemaksi pötypuheeksi.
Irving kun ei ollut koskaan edes tavannut Hughesia.
Eksentrinen lentoyhtiön omistaja ja filmimoguli tyrmäsi itse kirjan todenperäisyyden harvinaisessa julkisessa esiintymisessä, joita hän muutoin kaihtoi kuin ruttoa.
Poliittisia taustakytkentöjä
Hoksottimiaan ei tarvitse liikaa rasittaa oivaltaakseen Vedätyksen (2006) kytkennät aikakauttaan yleisempiin ja päivänpolttavampiin kysymyksiin median luotettavuudesta ja politiikan läpinäkyvyydestä.
Temaattisesti elokuvassa on kaikki edellytykset historian lehtiä ravistelevaan freskoon, joka keskushenkilönsä sumutusten kautta voisi avautua kansakunnan tilaa laveamminkin valottavaksi tilinteoksi. Tarpeeksi röyhkeät ja omaa napaansa tuijottavat ketkut pystyvät aina höynäyttämään sensaatioilla elävää joukkotiedotusta, kunhan härskiyttä vain riittää.
Sitä Richard Geren näyttelemällä päähenkilöllä on enemmän kuin tarpeeksi. Keikareita ruumiillistanut Gere ei tällaisiin kompleksisiin rooleihin ole uskaltautunut uransa alkuvuosien jälkeen, ja häntäheikin muotokuvan hän nytkin piirtää, mutta yleisön sympatiaa kerjäämättömän.
Aviovaimoaan tanskalaisen rakastajattaren kanssa häpeämättömästi pettävä lurjus keksii ystävänsä (tuleva lastenkirjailija Richard Suskind) avustuksella huijata kustannusyhtiön ja lukijoiden rahat vauhdittaakseen kehnosti sujunutta uraansa. Kaksikko on varma, ettei vetäytyvä ja omituisista päähänpistoistaan tunnettu Hughes lähde sepitteitäkään kiistämään.
Toden ja sepitteen rajankäyntiä
Onnistuminen vaatii silti Irvingiltä täydellistä omistautumista aiheeseensa ja kohteeseensa, jotteivat sisäpiiriläisetkään saa vihiä vedätyksestä. Tämä upottaa hänet omiin valheisiinsa ja kuvitelmiinsa miehen minuuden sekoittuessa yhä vainoharhaisempiin sepitteisiin. Toden ja fiktion rajankäynnissä elokuva hyödyntää hienosti Howard Hughesin salaperäisen persoonan mahdollistamia käänteitä.
Lasse Hallström ei ole kuitenkaan yhteiskuntapoliittinen satiirikko, joten filmin rohkeimmat yhteenvedot Hughesin ja Nixonin hallinnon väärinkäytöksistä säästetään loppuun hieman koomissävyisen teoksen vakavoittaviksi huutomerkeiksi.
Silti ohjaajalta ei löydy tarpeeksi kanttia tehdä ravistelevia rinnastuksia tämän päivän aivopesuihin, jotka taatusti puhuttelisivat tuhannesti koluttuja historian skandaaleja enemmän. Menneisyyttä on helppo kritisoida henkilökeskeisesti, etäännyttävin keinoin, jos ei samalla vaadita pysyviä muutoksia väärinkäytöksiä sallivan systeemin sisäisiin rakenteisiin.
Muotokuva ilkeästä valehtelijasta pysyy kuitenkin johdonmukaisen häijynä, vaikka ohjaaja ei millään malta olla kiillottamatta hahmon sankarillisiakin piirteitä esiin.
Vicky Cristina Barcelona (2008)
Ohjaus: Woody Allen
★★★☆☆
Tuskin kukaan elokuvaohjaaja on luonut sisällöltään yhtä yhdenmukaista tuotantoa kuin Woody Allen, joka yhä seitsemänkymppisenä ikinuorena tutkailee neuroottisia ihmissuhteita aivan kuin aika olisi pysähtynyt johonkin Manhattanin kadunkulmaan kolmenkymmenen vuoden päähän.
Todellisuudessa maisemat ovat vaihtuneet Yhdysvaltain itärannikolta vanhan mantereen metropoleihin. Allen näkee eurooppalaisen mielenlaadun heijastuksen vanhoissa linnoissa, oopperasaleissa sekä olut- ja viiniravintoloiden hehkussa kuten amerikanjuutalaisen alter egonsa kuvajaisen New Yorkin nuhjuisissa kahviloissa, art house -elokuvasaleissa ja tunnelmallisissa jazz-klubeissa.
Monta askelta edellä
Allen kuvasi Lontoon vihmassa kaksi kireää rikosmelodraamaa (Match Point, Cassandra´s Dream) itsepetoksesta, mutta Katalonian auringossa hän palaa helteen hauduttamien seksuaalisten intohimojen pariin.
Niitä tarkastellessaan ohjaaja osoittaa olevansa monta askelta edellä etenkin ranskalaisia tosikkoja, jotka käsittelevät seksiä joko väkivallan ja alistamisen välineenä (Irréversible, Pane mua) tai haudanvakavana identiteettikysymyksenä (Intimacy, Himon anatomia). Amerikkalaisten puritaanisesta suhtaumisesta seksiin hänen näkemyksensä erottuu kuin majakan valo öisellä merellä.
Taiteilijoiden piirileikkiä
Temaattisesta jatkuvuudesta kiinnipitävälle Allenille maiseman ja kulttuuripiirin vaihdokset sopivat paremmin kuin joillekin muille elokuvantekijöille, sijoittuvathan hänen tarinansakin useimmiten taiteilijakuntaan. Luovia ihmisiä yhdistävät piirteet ovat moninaisemmat kuin yhtä kansallisuutta liittävät sidokset.
Vicky Cristina Barcelona (2008) kertoo nimensä mukaisesti kahden amerikkalaisnaisen matkasta katalaaniyhteisöön, jossa heitä odottavat suorasukaisella ehdotuksella lähestyvän espanjalaismiehen hahmottelemat eroottiset seikkailut.
Ensin miehen käsivarsille laskeutuu vapaudestaan nauttiva liberaali Cristina, mutta sänkyyn asti hänen kanssaan ehättääkin ensimmäisenä avioliiton pyhyyttä julistava, laimean liikemiehen kanssa kihlautunut konservatiivinen Vicky. Yhden miehen ja kolmen naisen lemmensoppa on valmis, kun maalarimiehen entinen vaimo palaa taiteilijan elämään yhtä vaateliaana kuin ennenkin.
Näkökulmia epäsovinnaiseen
Yhtä lailla kuin ilkikurinen Allen kyseenalaistaa porvarillisen yksiavioisuuden ihanteen, hän vastaavasti välttelee ihannoimasta monenkumppanuutta seksuaaliset patoumat vapauttavana valintana.
Pessimistiselle tyylilleen uskollisena ohjaaja saa kummankin vaihtoehdoista näyttämään mahdottomalta. Kahdenvälinen suhde vaatii eroottisten vaistojen ankaraa vartiointia eikä ota sittenkään onnistuakseen, useamman henkilön lemmenleikit synnyttävät puolestaan vaikeita vertailuja.
Kaikki rakastavat vääriä ihmisiä
Turvautuminen kertojaan ei ole erityisen elokuvallinen rakenteellinen ratkaisu, mutta kirjallisuudesta periytyvänä ironisena kontrapunktina se palvelee teoksen muutenkin vanhahtavaa sävykkyyttä.
Sitä paitsi itseään etsivien harhailijoiden neuroottisuudessa on vitsikkyyttä, jonka sisällä muhii syvä murheellisuus ja jopa vaarallisuus, Allenin ironinen elämänkatsomus ja temaattinen perusnäkemys: ainoassa oikeassa maailmassamme kaikki rakastavat vääriä ihmisiä eikä kukaan tule onnelliseksi.
Unbreakable (2000)
Ohjaus: M. Night Shyamalan
★★★★☆
M. Night Shyamalan on eksynyt uusimmissa ohjaustöissään yhä kauemmas lapsenmielisiin fantasioihinsa. Visuaalisena poikkeuslahjakkuutena ohjaajan kyvyt riittäisivät vaikka kuinka syviin mestariteoksiin, mutta käsikirjoittajana mies on toivoton tapaus.
Intialaistaustaisen ohjaajan kaikki elokuvat käsittelevät tavalla tai toisella uskoa.Kuudennen aistin (1999) yllätysmenestyksen jälkeen Shyamalan sai vapaat kädet eikä hän aikaillut hetkeäkään. Unbreakable (2000) sisältää ohjaajan kiitellyt tavaramerkit hitaasti aukeavine käänteineen, pehmeine kuvineen ja pitkine otoksineen. Vielä tässä vaiheessa myös sisältö pysyi järjen rajoissa.
Tarinassa junaonnettomuudesta ainoana elossa selvinnyt vartija herättää harvinaisesta luusairaudesta kärsivän sarjakuvagalleristin mielenkiinnon. Avio-ongelmien painaman miehen mielenrauha järkkyy entisestään, kun salaperäinen hahmo väittää hiljaisella perheenisällä piilevän mystisiä voimia. Onko meillä kaikilla vastakappaleemme?
Kutkuttavasta lähtökohdasta alakuloinen elokuva rakentaa vihjailevin ja kärsivällisyyttä kysyvin vedoin näkymää arjen ylle levittyvään kosmiseen auraan. Sarjakuvien supersankaria oikeasta elämästä metsästävä langennut enkeli on Shyamalanin vertauskuva olemassaololleen merkitystä hakevasta ihmismielestä, joka haluaa tietää paikkansa maailmassa.
Unbreakable paljastuukin päähenkilön haavoittumattomuutta puntaroivan arvoituksensa alta ajatuksiltaan kirkkaaksi ja ilmaisultaan aistivoimaiseksi teokseksi elämän tarkoituksesta. Se, mihin ohjaaja pohdinnassaan päätyy, muistuttaa taas tekijän lapsekkuudesta, mutta lopputulos on silti viipyilevissä tunnelmissaan vahva.
Intialaistaustaisen ohjaajan kaikki elokuvat käsittelevät tavalla tai toisella uskoa.Kuudennen aistin (1999) yllätysmenestyksen jälkeen Shyamalan sai vapaat kädet eikä hän aikaillut hetkeäkään. Unbreakable (2000) sisältää ohjaajan kiitellyt tavaramerkit hitaasti aukeavine käänteineen, pehmeine kuvineen ja pitkine otoksineen. Vielä tässä vaiheessa myös sisältö pysyi järjen rajoissa.
Tarinassa junaonnettomuudesta ainoana elossa selvinnyt vartija herättää harvinaisesta luusairaudesta kärsivän sarjakuvagalleristin mielenkiinnon. Avio-ongelmien painaman miehen mielenrauha järkkyy entisestään, kun salaperäinen hahmo väittää hiljaisella perheenisällä piilevän mystisiä voimia. Onko meillä kaikilla vastakappaleemme?
Kutkuttavasta lähtökohdasta alakuloinen elokuva rakentaa vihjailevin ja kärsivällisyyttä kysyvin vedoin näkymää arjen ylle levittyvään kosmiseen auraan. Sarjakuvien supersankaria oikeasta elämästä metsästävä langennut enkeli on Shyamalanin vertauskuva olemassaololleen merkitystä hakevasta ihmismielestä, joka haluaa tietää paikkansa maailmassa.
Unbreakable paljastuukin päähenkilön haavoittumattomuutta puntaroivan arvoituksensa alta ajatuksiltaan kirkkaaksi ja ilmaisultaan aistivoimaiseksi teokseksi elämän tarkoituksesta. Se, mihin ohjaaja pohdinnassaan päätyy, muistuttaa taas tekijän lapsekkuudesta, mutta lopputulos on silti viipyilevissä tunnelmissaan vahva.
Viimeiseen hengenvetoon (1960)
Ohjaus: Jean-Luc Godard
★★★☆☆
Elokuvateoreetikko, -filosofi ja -ohjaaja Jean-Luc Godard on uuden aallon palvotuin tekijä etenkin entusiastien mielestä. Myös hänen uransa elokuvavaikuttajana käynnistyi kriitikkona Cahier du Cinéman sivuilla.
Godardille elokuva on esteettisten kokeilujen, sisällöllisten hypoteesien ja itsereflektiivisten tarkkailujen temmellyskenttä. Ehkä leikkisimmillään hän oli uransa alussa, mutta ikoniksi noustuaan ohjaaja halusi pyristellä irti saamistaan stigmoista keinolla millä hyvänsä.
Porvarillista yhteiskuntaa kritisoiva ääripoliittinen kausi kesti Godardin osalta vain vähän aikaa, 1960-luvun lopulta 70-luvun alkuun. Myös televisioon ja videolle kuvannut ohjaaja on edelleen aktiivinen elokuvantekijä, mutta Suomessa hänen töitään nähdään enää festivaaleilla.
Godardin tuotannon lukuisiin paradokseihin lukeutuu esimerkiksi se, ettei hänen kanonisoiduin ohjaustyönsä edusta laadullisesti aivan huippua. Viimeiseen hengenvetoon (1960) nauttii tienavaajan mainetta, mutta voipi olla, että siitä olisi jo aika päästä eteenpäin – edes lähestyvän viisikymmenvuotisjuhlan kunniaksi.
Viileän Jean-Paul Belmondon ja ihanan Jean Sebergin tähdittämä puhelias teos esittelee tuttuja etäännyttämiskeinoja. Henkilöt kääntyvät puhumaan katsojalle, katumainokset kommentoivat tarinaa ja elliptiset leikkaukset korostavat tekijyyttä, tekijää teoksen takana. Ohjaaja Jean-Pierre Melville piipahtaa filosofoivan kirjailijan roolissa.
Varsinainen asia, ranskalaisen pikkurikollisen ja amerikkalaisen naistoimittajan näennäisen moderni romanssi heijastelee, joskin ironisesti, hiukan vanhakantaisiakin asenteita, kun mies vain anelee ja nainen estelee.
Aika kuluu sängyssä pohdiskellessa elämisen ja rakastamisen vaikeutta, onnen harhaa ja levotonta mieltä. Muoto toki tukee tätä olemisen sietämätöntä keveyttä.
Elokuvan hahmoja ja niiden näyttelijöitä katsoo haikeasti. Nyrkkeilyä nuorena harrastanut Belmondo hylkäsi nopeasti marginaalin ja siirtyi ajatuksettomien komedioiden ja toimintafilmien atleettiseksi sankariksi.
Sebergin ura jäi lyhyeksi, hän kärsi mielenterveysongelmista ja päätyi vapaaehtoiseen elämästä poistumiseen. Jäljelle jäi viesti: ”Antakaa anteeksi. En pysty enää elämään hermojeni kanssa.”
Godardille elokuva on esteettisten kokeilujen, sisällöllisten hypoteesien ja itsereflektiivisten tarkkailujen temmellyskenttä. Ehkä leikkisimmillään hän oli uransa alussa, mutta ikoniksi noustuaan ohjaaja halusi pyristellä irti saamistaan stigmoista keinolla millä hyvänsä.
Porvarillista yhteiskuntaa kritisoiva ääripoliittinen kausi kesti Godardin osalta vain vähän aikaa, 1960-luvun lopulta 70-luvun alkuun. Myös televisioon ja videolle kuvannut ohjaaja on edelleen aktiivinen elokuvantekijä, mutta Suomessa hänen töitään nähdään enää festivaaleilla.
Godardin tuotannon lukuisiin paradokseihin lukeutuu esimerkiksi se, ettei hänen kanonisoiduin ohjaustyönsä edusta laadullisesti aivan huippua. Viimeiseen hengenvetoon (1960) nauttii tienavaajan mainetta, mutta voipi olla, että siitä olisi jo aika päästä eteenpäin – edes lähestyvän viisikymmenvuotisjuhlan kunniaksi.
Viileän Jean-Paul Belmondon ja ihanan Jean Sebergin tähdittämä puhelias teos esittelee tuttuja etäännyttämiskeinoja. Henkilöt kääntyvät puhumaan katsojalle, katumainokset kommentoivat tarinaa ja elliptiset leikkaukset korostavat tekijyyttä, tekijää teoksen takana. Ohjaaja Jean-Pierre Melville piipahtaa filosofoivan kirjailijan roolissa.
Varsinainen asia, ranskalaisen pikkurikollisen ja amerikkalaisen naistoimittajan näennäisen moderni romanssi heijastelee, joskin ironisesti, hiukan vanhakantaisiakin asenteita, kun mies vain anelee ja nainen estelee.
Aika kuluu sängyssä pohdiskellessa elämisen ja rakastamisen vaikeutta, onnen harhaa ja levotonta mieltä. Muoto toki tukee tätä olemisen sietämätöntä keveyttä.
Elokuvan hahmoja ja niiden näyttelijöitä katsoo haikeasti. Nyrkkeilyä nuorena harrastanut Belmondo hylkäsi nopeasti marginaalin ja siirtyi ajatuksettomien komedioiden ja toimintafilmien atleettiseksi sankariksi.
Sebergin ura jäi lyhyeksi, hän kärsi mielenterveysongelmista ja päätyi vapaaehtoiseen elämästä poistumiseen. Jäljelle jäi viesti: ”Antakaa anteeksi. En pysty enää elämään hermojeni kanssa.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)