keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Näin unta elämästä (2014)

Ohjaus: Jukka Kärkkäinen ja Sini Liimatainen

★★★☆☆

Näin unta elämästä (2014) on runollinen nimi elokuvalle, joka käsittelee rankkaa ja pitkään torjuttua aihepiiriä.

Itsemurhaan päätyneen epätoivoinen ratkaisu kielii usein aivan muusta kuin hetken heikkoudesta, kuten masennuksesta, päihdeongelmista tai yksinäisyydestä. Kuolleen läheiset se jättää helposti tuntemaan häpeää ja syyllisyyttä siitä, mikseivät he ole tunnistaneet sukulaisensa tai ystävänsä tilaa tai kyenneet tekemään enempää tämän hyväksi. Etenkin selittämättömiksi tai hyvästeittä jääneissä tapauksissa puuttuvat vastaukset saattavat tuhota monta elämää kuolleen ympäriltäkin.

Nykypäivänä turhista poltinmerkeistä olisi jo aika päästä eroon samalla kun itsemurhatilastotkin ovat sentään hieman kaunistuneet 1990-luvun alun laman synnyttämistä synkistä luvuista, jolloin peräti puolitoistatuhatta suomalaista vuodessa päätti elämänsä oman käden kautta.

Vaikka määrä on pienentynyt kolmanneksen kahdessa vuosikymmenessä, voi numeroiden takaa löytää edelleen oudon vääristymän, sillä itsemurhan tehneistä suuri osa, noin kolme neljästä on miehiä.

Perheen tuska, kokijan muisto

Aiheen poltinpisteeseensä nostavassa dokumenttielokuvassa itsemurha henkilöityy ennen kaikkea nuoriin miehiin ja aikuisiin. Puhtaasti tilastollisesti Jukka Kärkkäisen ja Sini Liimataisen elokuva keskittyykin liikaa heihin etenkin keski-ikäisten kustannuksella. Näin syntyy varmaankin oikea mutta samalla vain osavastaus yhteiskunnalliseenkin kysymykseen, jonka taustalla on lähes aina monimutkaisia selityksiä. Parhaiten teos kertookin paikkaansa maailmasta vasta hakeneiden ja hakevien kohtaloista.

Sanottakoon kuitenkin heti perään, ettei dokumentintekijöiden tarkoituksenakaan ole puida eri ikäisten itsemurhariskiä vaan ylipäänsä avata keskustelu vaietusta tabusta. Elokuvassa ei etsitä syyllisiä, vaikka monta syytä löytyykin. Niistä pysyvältä tuntuva ulkopuolisuus ja painavan kuorman pitkäaikaisuus tuntuvat vaikeimmilta.

Dokumentin alussa puheenvuoro annetaan kuolleiden perheenjäsenille: Aleksin äiti jäsentää mennyttä analyyttisesti, Panun isän mieleen muistot palaavat sattumanvaraisemmin, kun taas Pertun sisko purkaa asioita tunteellisimmin. Kaikkia heitä yhdistää menetys ja kaipaus. Kolmikossa tiivistyykin varmasti paljon niistä kipeistä, ikää tai sukupuolta katsomattomista tuntemuksista, joita jäljellejääneet joutuvat käymään läpi omassa surutyössään.

Itsemurhaa yrittäneet mutta elossa selvinneet tarjoavat kokijan näkökulman. Vaikka tapahtuneista on aikaa, puhuminen ei ole heille edelleenkään kovin helppoa, minkä huomaa harhailevasta katseesta, hakevista sanoista tai vaikkapa tupakanpoltosta.

Kunnioittavaa käsittelyä

Elokuvan tekninen toteutus on huomionarvoinen ja kohteitaan kunnioittava. Tekijät asettavat rohkeat henkilöt puhumaan jalustallaan pysyttelevälle staattiselle kameralle, jonka kuviin he rajautuvat tietyn henkisenkin etäisyyden säilyttävään puolivartalokuvaan. Vaikutelma on tunnustuksellinen mutta välimatka ja otosten kesto moraalinen. Niin sanottuja tyhjiä hetkiäkään ei kaihdeta jälkituotannossa, sillä hiljaisuuskin on sanoja, joille on ymmärrettävä paikkansa.

Saksalaisen Gregor Dashuberin ohjaamat mustavalkoiset animaatiojaksot dokumenttiosuuksien välissä kertovat omalla kielellään syrjäytymisen ja maailman pimenemisen taakasta. Jotkut dokumentin puhtautta vaalivat puritaanit saattavat olla toista mieltä, mutta ainakin minusta tyylilajin jyrkkään vaihtumiseen ei ole syytä takertua ainakaan paheksuvasti, käyttäähän esimerkiksi lajin amerikkalainen mestari Errol Morris mielellään dramatisoituja kohtauksia, joista kuuluisimmat löytyvät vankilassa vuosikymmeniä viruneen miehen vapauttaneesta Johtolangasta (1988).

Animaation mukaan tuominen on harkittu riski, joka onnistuu puhuttelemaan vahvalla latauksellaan, joka on aiheen mukainen.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Isänsä poika (2013)

Ohjaus: Hirokazu Kore-eda

★★★☆☆

Liekö vain allekirjoittaneen aistiharhaa, ettei mahtavasta elokuvahistoriastaan kuulusta Japanista näytä nousseen tällä vuosituhannella takavuosien veroisia mestareita ihastuttamaan herkkyydellään, tyylillään ja tarkkuudellaan?

Euroopassakin suuressa huudossa olevista ohjaajanimistä Takeshi Kitanon tähti on ollut laskussa, kun taas maailman luultavasti tuotteliaimman nykyohjaajan Takashi Miiken teokset puhuttelevat lähinnä marginaaliyleisöä äärimmäisellä väkivallalla – joskin olen nähnyt hänen kymmenistä elokuvistaan vain murto-osan.

Kuten niin monen muunkin aasialaisen elokuvantekijän myös Hirokazu Kore-edan läpimurto lännessä tapahtui Cannesin elokuvajuhlilla kymmenisen vuotta sitten. Hänen uusimpansa, Isänsä poika (2013), ylitti ohjaajan aiemmat meriitit viime keväänä festivaalin kolmospalkinnolla. Sen edelle ylsivät vain Suomessakin jo nähdyt Abdellatif Kechichen Adèlen elämä: osat 1 ja 2 sekä Coenin veljesten Inside Llewyn Davis.

Arjen pienuudesta

Kore-eda edustaa arjen pienistä hetkistä ammentavaa elokuvantekijää hyvässä ja huonossa. Teemana usein toistuva perheen kohtaamien menetysten taakka hipoo jopa Yasuhiro Ozun teoksia, varsinkin kun levollisissa kuvissa ja yhtä rauhallisessa leikkausjäljessä on samaa kiireettömyyttä kuin japanilaiselokuvan jättiläisellä.

Heti perään on kuitenkin täsmennettävä, ettei Kore-eda ole Ozun kaltainen radikaali visuaalisen ilmaisun uudistaja, sillä hän käyttää muun muassa perinteistä häivytystä kohtausten välillä ja tavanomaisia kuvakulmia. Toisaalta esimerkiksi otos, jossa vanhemmat puhuvat lapsensa pääsykoehaastattelussa kohti kameraa lähentelee Ozun omaksumaa kieltä.

Kahden perheen tarinaa on houkutus lukea laajempanakin modernisoituneen Japanin kuvana, sillä varakkaan arkkitehdin Ryotan elämä kotivaimonsa ja poikansa kanssa kulkee kiireisen menestyjän ehdoilla. Isä uhraa vähät vapaansakin uutteraan työntekoon edetäkseen urallaan ja ajaa kuusivuotiasta Keitaa opettelemaan pianonsoittoa ja yksityiskouluun.

Toisaalla hiukan nuhjuinen kodinkonekauppias Yudal panostaa perheeseensä täysin siemauksin haluten korostaa lastensa ja vaimonsa Yukarin kanssa vietetyn ajan merkitystä.

Toisilleen vieraat maailmat lyövät yhteen, kun synnytyssairaalasta tulee tieto, että kummatkin vanhemmat ovat kasvattaneet väärää poikaa omanaan laitoksessa tapahtuneen virheen vuoksi. Nuorille lapsille asiasta ei kerrota ainakaan aluksi, sillä vanhemmat koettavat ensin selvittää tunteitaan tapahtuneeseen.

Isien silmin äitejäkin

Sikäläinen tapakulttuuri selittää varmaankin osittain henkilöiden sisäänpäinkääntyneitä reaktioita uutiseen, jonka ajattelisi järkyttävän syvästi ja näkyvästi kaikkia osapuolia.

Varautuneen arkkitehdin viileyden tulkitsee hänen muutenkin etäisen persoonansa ominaispiirteeksi, josta on varmasti ollut hyötyä kilpaillussa ammatissa, mutta joka näyttäytyy nyt miltei tunnekylmyytenä. Työväenluokkaisen liikkeenpitäjän aluksi osoittamaa halukkuutta taloudellisiin korvauksiin on hankala unohtaa myöhemmin, kun häntä muotoillaan arvomaailmaltaan suoraselkäiseksi duunari-isäksi.

Elokuvan näkökulmakin herättää joitain varauksia, sillä biologisesta sukulaisuussuhteesta riippumattoman "todellisen" vanhemmuuden kysymystä käsitellään ennen kaikkea luonteiltaan vastakkaisten miesten selkkauksena siitä, kummassa perheessä lasten on parempi kasvaa. Voi tietysti olla, että sikäläisen yhteiskunnan vinkkelistä äitien jääminen syrjemmälle on ennen kaikkea tosiasia, jota olisi ollut vaikea sivuuttaakaan, mutta siinä tapauksessa jokin kriittinen painotus siitäkin olisi ollut tarpeen elokuvassa, joka lähinnä vieroksuu rahan auvoisuutta.

Ainakaan teos ei halua alleviivata, mikä olisi oikea ratkaisu traagisessa tilanteessa, jossa syntynyt kiintymyssuhde voi olla tarpeen rikkoa myöhemmän hyvän tarkoituksella. Kore-eda tekee sen tieten leikkaamalla sentisentaalisiksi kääntymäisillään olevista kohtauksista ulos juuri – näkökulmasta riippuen – sopivalla tai sopimattomalla hetkellä.

Hän on joka tapauksessa oivaltanut, ettei aiheella ole tarpeen teoretisoida yleisluontoisesti. Keitan ja Ruysein vanhemmat tekevät kipeän päätöksensä pitkällisen harkinnan jälkeen omista lähtökohdistaan. Tulevaisuus on silti avoin muttei vailla toivoa.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Lahjakas herra Ripley (1999)

Ohjaus: Anthony Minghella

★★★★☆

Englantilaisen laatuohjaajan Anthony Minghellan versiossa painopisteet ovat huomattavasti monisyisemmät kuin Patricia Highsmithin romaanin ensimmäisessä, Rene Clementin ohjaamassa filmissä Kuuma aurinko (1960). Jälkimmäisessä viileästi operoiva tappaja astuu surmaamansa henkilön saappaisiin, ryövää hänen rahansa ja tyttöystävänsä.

Lahjakas herra Ripley (1999) kertoo toimeksiannon Euroopasta saavasta huijarista. Tutustuttuaan suihkuseurapiirien kutsuilla makeaa elämää Italiassa viettävän hulttiopojan isään hän alkaa teeskennellä edellisen vanhaa koulukaveria. Tehtäväkseen palturia puhuva nuori mies saa noutaa rannoilla loikoilevan laiskottelijan kotiin sukufirman palvelukseen. Perillä alaluokkainen pyrkyri huumaantuu makean elämän mahdollisuuksista, eikä enää kykene irrottautumaan vanhaan tympeään arkeensa.

Psykologisesti vangitsevasti hahmoteltu muotokuva itseään ja ympäristöään pettävästä kameleontista on tyylipuhdas eksistentiaalinen elokuva, jossa olemassaolonsa avaimista kamppaileva päähenkilö ei enää erota itseään kopioimastaan hyväkkäästä. Itsenäisen identiteettinsä menettävän nuorukaisen ajautuminen surmatöiden tielle pelaa kiinnijäämisen kutkuttavuudella, mutta väkivallassa sinänsä teos ei näe ainuttakaan valonpilkahdusta.

Mitä peruuttamattomammiksi syöksykierteeseen imeytyvän nousukkaan epätoivoiset toimet käyvät, sitä säälittävämmiksi elämänvalheet kasautuvat. Ulospääsyä hakiessaan rakkautta ja hyväksyntää kaipaavan päähenkilön henkinen hajoaminen piirtyy hiljaiseksi, tukahdutettujen tunteiden murhenäytelmäksi.

Vailla vähäisintäkään syyllistämistä tai myötätunnon kalastelua ohjaaja muokkaa luokkakateuden uhrista ihmisen perimmäiseen yksinäisyyteen sairastuneen, kohtalon tuskaisen pelinappulan. Teoksen ironian syvyys paljastuu vasta jälkikäteen pohtiessa, kuinka jokainen yksittäinen harha-askel olisi ollut peruutettavissa.

Englantilainen potilas (1996)

Ohjaus: Anthony Minghella

★★★☆☆

Vain 54-vuotiaana syöpään kuollut englantilainen tyylitaituri Anthony Minghella ehti ohjata suuritöisiä projekteja televisiolle, oopperanäyttämölle ja valkokankaille. Elokuviin kiistatta lahjakas visualisti pääsi mukaan osin sattumalta, vasta neljäkymmentävuotiaana aikuisena. Nopeasti hänen ohjaustöidensä keskeiseksi teemaksi kiteytyi ongelmallinen rakkaus, joka ilmenee ilmenee niin täyttymättömänä kaipauksena kuin fyysisenä etäisyytenäkin.

Minghellan ehdottomasti hienoin teos on Patricia Highsmithin romaanista sovitettu kylmäkiskoinen, homoseksuaalisen latauksen tihentämä sivullisuuden kuvaus Lahjakas herra Ripley (1999), sillä ohjaajan muuta tuotantoa vaivaa tietynlainen kaihoromanttinen kiltteys.

Ongelma ei ole aivan kohtuuton toisen maailmansodan ympärille lavastetussa rakkaustarinassa Englantilainen potilas (1996) tai Yhdysvaltojen sisällissotaan sijoittuvassa epookissa Päämääränä Cold Mountain (2003), koska onnettomien tapahtumien ylle levittyvä viimeisten mahdollisuuksien aura luo uskottavuutta roolihenkilöiden tuonpuoleiselle tuskalle. Edelliselle myönnettiin peräti yhdeksän Oscar-patsasta, joilla teos nousi yhdeksi kaikkien aikojen menestyneimmäksi elokuvaksi tällä mittarilla tarkasteltuna.

Usealla aikatasolle jaetussa teoksessa todistetaan ensin kielletyn rakkauden syntymistä Pohjois-Afrikan savanneilla toisen maailmansodan kynnyksellä vuonna 1938 ja myöhemmin sen kuolemaa vanhan kartanon raunioilla sodan lopulla, kun nainen on menettänyt henkensä ja mies melkein kasvonsa. Englantilaista potilasta hoivaava nainen suree niinikään edesmennyttä elämänkumppaniaan tutustuessaan lähistöllä pommeja purkavaan sikhi-mieheen.

Lavea epookki liikkuu jaettua tuskaa virtaavissa muistoissa sensuellisti välittämättä tarinaa rasittavien kliseiden painosta. Tarkkavaistoisena romantikkona Minghella tunnistaa kyynelehtivät kohtaukset sävyttäen ne mieluummin alakuloisella apeudella kuin päällekäyvällä sentimentaalisuudella.