Tie (2009)

Ohjaus: John Hillcoat

★★★☆☆

Vaikka Cormac McCarthyn ura käynnistyi jo 1960-luvun puolella ja lännenromaani Blood Meridian (1985) tapaa sijoittua erinäisissä kriitikkoäänestyksissä korkealle, elokuvasovituksia hänen kirjoistaan ilmestyi vasta tällä vuosikymmenellä; ensimmäisenä ehti näyttelijä Billy Bob Thornton, joka ohjasi Kaikki kauniit hevoset (1992) valkokankaalle vuonna 2000. 

Sen sijaan McCarthyn tuoreimmat teokset päätyivät heti elokuvantekijöiden käsiin. Ensin Ethan ja Joel Coen tarttuivat Menetettyyn maahan (2005) neljän Oscar-patsaan teoksessaan (2008), ja tänä syksynä valmistui Pulitzerilla kruunatusta Tiestä (2006) synkkäsävyinen filmisovitus (2009).

Tarina kertoo isän ja pojan matkasta kohti maailmanloppua tai uuden alkua jonkin nimeämättömän luonnon- tai muun katastrofin jälkeisenä aikana.

Tuottaja taustalla

Moni asia mietityttää Tien kaltaisen viitteellisen opuksen käsittelyssä eikä vähiten sopivan ohjaajan löytyminen. Rahoittajavetoisessa amerikkalaissysteemissä projektit perustuvat varsin harvoin ohjaajiensa ideaan tai edes ovat heidän silmäteriään.

Tässäkin tapauksessa primus motorina on toiminut monessa hyvässä mukana ollut tuottaja Nick Wechsler, nimi muun muassa James Grayn, Darren Aronofskyn, Spike Leen ja Sam Mendesin laatutöiden taustalla.

Nähtyään tuimaa lientä hämmentävän australialaiswesternin The Proposition (2005) Wechsler siitä vaikuttuneena kutsui oitis ohjaaja John Hillcoatin vetovastuuseen. Jälkimmäinen taas tunnetaan erikoisten ja aikaa vievien elokuvaprojektien miehenä ja aivan erityisesti yhteistyöstään lauluntekijä Nick Caven kanssa, jonka ohjaaja toi nytkin mukanaan.

Kuinka hyytävän pessimistinen kolkkous voi siis seurata tällaisen ryhmän aivoituksista, kun he lähestyvät yhtä kirjallisen lajityyppinsä kuluvan vuosikymmenen avainteosta, jonka paperisilla sivuillakin tuntuu noenmusta kylmyys ja epätoivoinen ahdistus?

Isä, poika ja äiti

Ehdottomasti parhaiten tekijät onnistuvat visuaalisessa ylöspanossa, sillä he eivät suostu säikyttelemään tietokoneilla kehitellyillä erikoistehosteilla. Muun muassa talvisen harmaan Pittsburgin ja hurrikaani Katrinan koetteleman New Orleansin kaupunkien liepeiltä he paikantavat tarpeeksi tosia ja totisia horisontteja vakuuttaakseen väestöä harventaneella mullistuksellaan.

Mies ja hänen nuori poikansa vaeltavat vastoinkäymisiä kokien sisämaasta kohti rannikkoa järkeillessään rantaan pääsyn ainoaksi eloonjäämisen mahdollisuudekseen darwinistisessa selviytymiskamppailussa. Perheen äidin paljastavissa takaumissa tarinaa lavennetaan vain vähän ja sisällön vertauksellisuutta horjuttamatta.

Epätavallinen tie-elokuva

Tämä sulkeutuneisuus on samalla teoksen vahvuus ja selvin heikkous. Luonnekuvat jäävät ympäristölle alisteisiksi eikä elokuvaan pääse tarttumaan sen paremmin ekologisena hypoteesinä kuin esimerkiksi sotilaallisen varustautumisen välttämättömyyttä ja luulon haaksirikkoa ruotivana puheenvuoronakaan.

Teillä ja metsissä vastaan tulevat erakot ja väkivaltaiset jengit pysyvät hekin sivistyksen alasajon ja kauhun karuina kuvituksina, nopeasti häviävinä kummituksina. Mitä enemmän teoksessa esiintyy replikoivia ihmisiä sitä kummallisemmalta ja luonnottomammalta tuntuu, etteivät he jaa käsityksiään tuhosta tai hae sille nimeä.

Kokonaisvaltaisena, kuvan, tekstin ja äänen välineenä elokuvalta vaatii tässä mielessä enemmän kuin kirjalta, jota lukiessa täytyykin kuvitella paljon.

Epätavallisena tie-elokuvana jaloin matkaava teos pohdiskelee kaksijakoisesti sitä, millaisissa elämänoloissa ihmiset voivat vielä elää. Realisteina tekijät tietävät ihmisen raadollisuuden kaikessa karmeudessaan, josta kannibalismi on vain yksi merkki. Optimisteina he kuitenkin haluavat nähdä, että joillekin humanismi on kuolemaakin silmästä silmään tuijottavaa sisua ja arvokkuutta.

Kaivelemaan jää kuitenkin se, ettei jaolle, eikä siis sille keistä seuloutuu pudotuspelin uhreja tai pyöveleitä, haeta vastausta.

Lisäksi John Hillcoat haksahtaa tärkeissä jaksoissa Hollywood-viihteen matalikkoon, aivan kuin pessimistisen aiheen olisi sittenkin ajateltu säikäyttävän yleisöä ilman alleviivaavia pehmennyksiä ja ydinperhettä myötäileviä vuodatuksia. Tuotemainontaa enemmän kiinnittäisinkin huomiota näihin valtavirran tunnusmerkkeihin.

Post-apokalyptista maisemaa ja etenkin tunnelmaa tarkastellen tekijät selviävät kuitenkin niukasti kuiville, vaikka viimeisten kuvien taustalle liplattaakin meren aava ulappa.