Ohjaus: Clint Eastwood
★★★★☆
Nyt kun Clint Eastwood on saanut valmiiksi tuplaprojektinsa toisen puoliskon, näkee entistäkin selvemmin, kuinka tärkeästä ja etenkin amerikkalaisittain rohkeasta hankkeesta hänen suurponnistuksessaan on kyse.
Irakin sodan jatkuessa yhä sekasortoisemmassa tilanteessa Eastwoodin tarttuminen ulkopoliittisesti arkaan aihepiiriin sisältää paljon vakavampia äänenpainoja kuin Yhdysvaltojen ulkopuolella tai edes sen sisällä osataan aina aavistaakaan.
Ohjaajan kaksi toiseen maailmansotaan sijoittuvaa elokuvaa tietysti kommentoi ainoastaan epäsuorasti maan sisäpoliittisestikin vaikeaa asemaa vieraan valtion yhä vihatumpana sotilaallisena käskijänä, mutta vain silmänsä ja korvansa kokonaan sulkeneet voivat väistää teosten päivänpolttavat painotukset.
Kummassakin ohjaustyössä Eastwood purkaa sotasankaruuden myyttiä, jota rauhanomaisissa neuvotteluissaan epäonnistuneet ja sittemmin väkivaltaan ryhtyneet poliittiset ja sotilaalliset johtajat mieluusti ylläpitävät. Legendaan kuuluu elimellisesti omien urhoollisuuden ja suoraselkäisyyden korostaminen muukalaisten pelkuruuden ja tunnottomuuden vakuuttamisen rinnalla.
Taistelu saaren herruudesta
Melkein mustavalkoisiksi sävytetyt Isiemme liput (2006) ja Kirjeitä Iwo Jimalta(2007) kuvaavat Tyynenmeren saarella helmikuussa 1945 käytyjen taistelujen vaikutuksia molemmin puolin rintamalinjoja.
Ensin mainitussa amerikkalaissotilaat valloittavat Iwo Jiman korkeimman kukkulan ja pystyttävät tähtilipun voittokulkunsa merkiksi. Hetki ikuistuu Joe Rozenthalinkuuluisaan, osin lavastettuun valokuvaan, jota kotijoukoissa aletaan hyödyntää pulakauteen kyllästyneen kansan kamppailuinnon palauttajana.
Filmissä Eastwood esittää näkemyksensä voittajien historian epävirallisista totuuksista, joita kaksinaamainen keinottelu sävyttää.
Jälkimmäisessä samaa taistelua seurataan saarta puolustavien japanilaisten silmin, kun he strategisesti keskeistä asemaa vartoidessaan joutuvat varman itsetuhon partaalle sotilaallisesti jo lyödyn maan alivarustautuneena etujoukkona.
Kansalliseen velvoitteeseen valmistautuvat saaren pölyisellä tantereella ja maan alle kaivetuissa onkaloissa muiden muassa paikalle hälytetty kenraali, tämän olympiakultaa ratsastuksessa voittanut ystävä ja miehistön riveissä palveleva nuori isä, joka ei ole koskaan nähnyt jälkeläistään.
Tykinruokaa turhuuteen
Japaninkielinen Kirjeitä Iwo Jimalta on tematiikaltaan arka elokuva ennen kaikkea siksi, että se hylkää vihollisen demonisoinnin täydellisesti ja kääntää esiin toiseuden tutut piirteet, vastustajan inhimilliset kasvot.
Elokuva haluaa välttää vieraan kansakunnan kulttuuriin liitettävää mystiikkaa, jota tykinruokaa turhuuteen suoltavat päättäjät haluavat viime kädessä kaikin tavoin ylläpitää. Heille massoille syötetyt ennakkoluulot ja valheet edustavat sotakoneiston pyörittämiseen vaadittavaa välttämättömyyttä, käytännön teräskatseista politiikkaa.
Koska Clint Eastwood rakentaa muotokuvia ei niinkään toisen maailmansodan ikävistä vihollisista, vaan yhtäläiset ilot ja murheet jakavista lähimmäisistä, osuvat painotukset sotaa käyvässä maassa todella herkkiin paikkoihin. Maasta ja kultuuripiiristä riippumatta aseet jauhavat samaa julmaa jälkeä kaikkialla maailmassa kansallisen yksimielisyyden nimessä.
Parhaassa iässään olevat kansalaiset menettävät minuutensa, järkensä ja henkensä puhelinlinjojen takaa tulevien mahtikäskyjen ja kunniavelvoitteiden seurauksena.
Tähän kontekstiin nivotut viittaukset amerikkalaisten sotilaiden armottomuudesta antautuneita japanilaisia kohtaan ovat asiasisällöltään poikkeuksellisen kovaa kritiikkiä Yhdysvaltojen lempisodan jälkipolville kaunistelluista tapahtumista ja maan vapausaatteen tyhjyydestä.
Sodan raadollinen mekaniikka
Clint Eastwoodin peräkkäin kuvaamat kaksi sotaelokuvaa paljastavat sodan raadollisen mekaniikan, jossa ihmisellä on arvoa vain kasvottomana koneiston välineenä. Käskyjä kyseenalaistavat yksilöt tulevat matemaattisen kylmissä kenttäoikeuksissa tuomituiksi pettureiksi ja pelkureiksi täysin mielivaltaisesti.
Peloistaan ja unelmistaan avautuvat sotilaat ilmaisevat kirjeissään, tunnustuksissaan ja sisäisissä monologeissaan kaikille tunnistettavia jokapäiväisiä asioita, minkä jälkeen heitä on mahdotonta pitää pelkkänä tuhottavana vihollisrintamana, persoonattomana muukalaisrotuna.
Tämä lienee isänmaallisia myyttejä rikkovan, aavistuksen kliseisiä roolihenkilöitä sisältävän teoksen keskeisin ja humaanein viesti.
Ohjaajan kaksi toiseen maailmansotaan sijoittuvaa elokuvaa tietysti kommentoi ainoastaan epäsuorasti maan sisäpoliittisestikin vaikeaa asemaa vieraan valtion yhä vihatumpana sotilaallisena käskijänä, mutta vain silmänsä ja korvansa kokonaan sulkeneet voivat väistää teosten päivänpolttavat painotukset.
Kummassakin ohjaustyössä Eastwood purkaa sotasankaruuden myyttiä, jota rauhanomaisissa neuvotteluissaan epäonnistuneet ja sittemmin väkivaltaan ryhtyneet poliittiset ja sotilaalliset johtajat mieluusti ylläpitävät. Legendaan kuuluu elimellisesti omien urhoollisuuden ja suoraselkäisyyden korostaminen muukalaisten pelkuruuden ja tunnottomuuden vakuuttamisen rinnalla.
Taistelu saaren herruudesta
Melkein mustavalkoisiksi sävytetyt Isiemme liput (2006) ja Kirjeitä Iwo Jimalta(2007) kuvaavat Tyynenmeren saarella helmikuussa 1945 käytyjen taistelujen vaikutuksia molemmin puolin rintamalinjoja.
Ensin mainitussa amerikkalaissotilaat valloittavat Iwo Jiman korkeimman kukkulan ja pystyttävät tähtilipun voittokulkunsa merkiksi. Hetki ikuistuu Joe Rozenthalinkuuluisaan, osin lavastettuun valokuvaan, jota kotijoukoissa aletaan hyödyntää pulakauteen kyllästyneen kansan kamppailuinnon palauttajana.
Filmissä Eastwood esittää näkemyksensä voittajien historian epävirallisista totuuksista, joita kaksinaamainen keinottelu sävyttää.
Jälkimmäisessä samaa taistelua seurataan saarta puolustavien japanilaisten silmin, kun he strategisesti keskeistä asemaa vartoidessaan joutuvat varman itsetuhon partaalle sotilaallisesti jo lyödyn maan alivarustautuneena etujoukkona.
Kansalliseen velvoitteeseen valmistautuvat saaren pölyisellä tantereella ja maan alle kaivetuissa onkaloissa muiden muassa paikalle hälytetty kenraali, tämän olympiakultaa ratsastuksessa voittanut ystävä ja miehistön riveissä palveleva nuori isä, joka ei ole koskaan nähnyt jälkeläistään.
Tykinruokaa turhuuteen
Japaninkielinen Kirjeitä Iwo Jimalta on tematiikaltaan arka elokuva ennen kaikkea siksi, että se hylkää vihollisen demonisoinnin täydellisesti ja kääntää esiin toiseuden tutut piirteet, vastustajan inhimilliset kasvot.
Elokuva haluaa välttää vieraan kansakunnan kulttuuriin liitettävää mystiikkaa, jota tykinruokaa turhuuteen suoltavat päättäjät haluavat viime kädessä kaikin tavoin ylläpitää. Heille massoille syötetyt ennakkoluulot ja valheet edustavat sotakoneiston pyörittämiseen vaadittavaa välttämättömyyttä, käytännön teräskatseista politiikkaa.
Koska Clint Eastwood rakentaa muotokuvia ei niinkään toisen maailmansodan ikävistä vihollisista, vaan yhtäläiset ilot ja murheet jakavista lähimmäisistä, osuvat painotukset sotaa käyvässä maassa todella herkkiin paikkoihin. Maasta ja kultuuripiiristä riippumatta aseet jauhavat samaa julmaa jälkeä kaikkialla maailmassa kansallisen yksimielisyyden nimessä.
Parhaassa iässään olevat kansalaiset menettävät minuutensa, järkensä ja henkensä puhelinlinjojen takaa tulevien mahtikäskyjen ja kunniavelvoitteiden seurauksena.
Tähän kontekstiin nivotut viittaukset amerikkalaisten sotilaiden armottomuudesta antautuneita japanilaisia kohtaan ovat asiasisällöltään poikkeuksellisen kovaa kritiikkiä Yhdysvaltojen lempisodan jälkipolville kaunistelluista tapahtumista ja maan vapausaatteen tyhjyydestä.
Sodan raadollinen mekaniikka
Clint Eastwoodin peräkkäin kuvaamat kaksi sotaelokuvaa paljastavat sodan raadollisen mekaniikan, jossa ihmisellä on arvoa vain kasvottomana koneiston välineenä. Käskyjä kyseenalaistavat yksilöt tulevat matemaattisen kylmissä kenttäoikeuksissa tuomituiksi pettureiksi ja pelkureiksi täysin mielivaltaisesti.
Peloistaan ja unelmistaan avautuvat sotilaat ilmaisevat kirjeissään, tunnustuksissaan ja sisäisissä monologeissaan kaikille tunnistettavia jokapäiväisiä asioita, minkä jälkeen heitä on mahdotonta pitää pelkkänä tuhottavana vihollisrintamana, persoonattomana muukalaisrotuna.
Tämä lienee isänmaallisia myyttejä rikkovan, aavistuksen kliseisiä roolihenkilöitä sisältävän teoksen keskeisin ja humaanein viesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti