Ohjaus: Joe Wright
★★☆☆☆
Tsaarinaikaista Venäjää laveasti kuvaileva Leo Tolstoin Anna Karenina lukeutuu maailmankirjallisuuden niihin suuriin klassikoihin, joiden pariin ikiaikaisista teemoista kiinnostuneet elokuvantekijätkin palaavat sukupolvi toisensa jälkeen. Kirjailijamestarin romaani leikkaa äveriään yläluokan ihmissuhteitten viidakkoa paljastaen polveilevan tapainkuvauksen lehvistön alta intiimiä rakkaudenjanoa, vallanhimoa ja uhrauksia, joihin ihmiset taipuvat sekä halustaan että pakosta.
Teoksen lukuisista filmatisoinneista tunnetuin on lähes kahdeksankymmenen vuoden takaa, Venetsian elokuvajuhlilla palkittu samanniminen elokuva (1935), jonka kuvasi ajan nimekäs amerikkalaisohjaaja Clarence Brown ja jossa pääosaa näytteli itse Greta Garbo.
Englantilainen Joe Wright painottaa tulkinnassaan pikkumaisen eliitin etiketin hyistä tekopyhyyttä, jonka sijaiskärsijäksi joutuu pedanttisen virkamiehen laiminlyöty vaimo. Naisnäkökulma osoittaa syyttävän sormensa piittaamattomaan patriarkaattiin, jonka maailmassa on tilaa vain sen sulkeville säännöille ja itseriittoisuudelle. Yhteiskunnallinen kritiikki Pietarin ylimystön kunniattomia koodeja kohtaan on niin ilmeistä, että kehuttujen epookkien ohjaaja saattaa haaskata elokuvansa kestosta kolmanneksen ylitsepursuavalle lavasterihkamalle, pukuloistolle ja seurapiirien tanssiaisille.
Materiaalisen elämäntavan tyhjä yltäkylläisyys johtaa peruuttamattomaan tragediaan, jonka olisi voinut välttää.
Kaksi rakkaustarinaa
Silti etenkin elokuvan alku kärsii visuaalisen ilmaisun tuhlailevista rönsyistä, vaikka hyväksyisikin niitten temaattisen merkityksen. Täyteen ahdatut ja levottomasti liikehtivät kuvat tursuavat puhuvia päitä, heiluvia vartaloita ja teatraalista krääsää. Kahden toisiaan täydentävän rakkaustarinan henkilöt jäävät pitkäksi aikaa kuoriensa vangeiksi edellisten taltuttamattomuudessa.
Parien osapuolista kalpeanylpeä Anna on tottunut työssä tunnollisen miehensä muodolliseen kohteliaisuuteen, joka jättää oven auki vastustamattomasti muodostuvalle suhteelle kaupunkiin saapuvaan komeaan kreiviin, johon myös Kitty, Annan veljen ystävän Levinin silmätietty on iskenyt silmänsä. Nuori ja naiivi tyttö toivoo jopa avioliittoa sarjahurmaajaan, joka ei kenties miehenä välitä tilanteessa piilevästä vaarasta.
Annan ja kreivin suhdetta leimaavat alkukantaiset vietit ja vaistot sekä pyhä kohtalonusko, Levinin ja Kittyn taivalta taas pragmaattinen idealismi. Ulkopuolisen on helppo viisastella henkilöille, kuinka heidän kannattaisi toimia, vaikka kukin seuraa vain sydämen ääntään. Lopulta nelikosta jokaisen on kohdattava itsensä ja riittämättömyytensä uudelleen, mutta kaikille se ei tarjoa pelastusta.
Britit venäläisinä
Laatutietoinen englantilaistuotanto edustaa varmasti hyvää makua ja korkeita pyrkimyksiä, mutta näyttelijäkaartin kuivakiskoiset britit eivät aina osu yhteen venäläisyyden vaatimuksiin. Kärsiväksi koreilijaksi sonnustautuneen Keira Knightleyn intonaatio maneerisine voihkaisuineen vetää itseensä paikoittain aivan liikaa huomiota.
Toisaalla taivaan horisonttiin laskevan auringon kultaama maaseutunostalgia vaikuttaa liian puhtoiselta vaihtoehdolta turmeltuneelle kaupunkilaiselämälle. Mustavalkoisuus ei tee kummastakaan uskottavampaa, vaikka tarjoaakin selkeät ääripäät.
Yhteisön kaksinaismoraalia miesten ja naisten vapauksissa ja velvoitteissa ruotiva teos välittää toki peruskysymyksessään kipeästi vihlaisevan viestin, joka ei valitettavasti edelleenkään ole poissa muodista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti