Beasts of the Southern Wild (2012)

Ohjaus: Benh Zeitlin

★★★☆☆

Syksyllä kolmekymmentä vuotta täyttäneen Benh Zeitlinin elokuvan ympärillä on riittänyt poikkeuksellista kuhinaa heti ensimmäisten festivaaliesitysten jälkeen viime kesänä. Sille myönnettiin jo Sundancen elokuvajuhlien kriitikkopalkinto ja Caméra d'Or parhaasta esikoisteoksesta Cannesissa. Ensi kuussa se tavoittelee myös Oscar-palkintoja.

Menestys saattaa sokaista kovapäisimmänkin äkkirikastumisen mahdollisuudesta ja elokuvan tekemisen helppoudesta, vaikka olisikin debyyttiä valmistaessaan viettänyt kuukausia New Orleansin liepeillä Louisianassa kaukana Hollywoodin jättiläistudioiden yltäkylläisestä lavasterihkamasta. Tiedot kuvauspaikalta kertovat myös melkoisesta riskinotosta, sillä Zeitlin ei tutustunut taltioituun materiaaliaan ennen kuvausten päättymistä.

Pian tiedetään, jaksaako nuori lupaus väistää turhat houkutukset jatkossa vai tarttuuko hän ensimmäiseen tilaisuuteen myydä nahkansa.

Slummien miljonääri

Beasts of the Southern Wild (2012) polveilee vaikuttavalle nimelleen uskollisena eeppisen fantasian ja runollisen selviytymisdraaman välimaastossa. Sen päähenkilö ja kertojaääni on kuusivuotias tyttölapsi, joka elelee sairaan ja äkkipikaisen isänsä kanssa kaupungin taajamien ja tulvavallien ulkopuolelle jäävällä rämeisellä suoalueella.

Vilkas ja urhea tenava katselee peltihökkeleiden harvakseltaan täyttämää likaista slummia viattoman unelmoitsijan silmin ja rakentelee päässään mielikuvituksellisia seikkailuja. Polvenkorkuisille ominainen haaveilu lienee hänen tapauksessaan myös defenssi ja pakenemiskeino, sillä arjen ulkoiset kulissit ovat niitten jännittävyydestä huolimatta epäinhimilliset. Kuollut äiti uhkaa saada seuraa yksinhuoltajaisästä, joka opettaa tyttärelleen elämän kovia totuuksia kädestä pitäen.

Nouseva myrsky ajaa suurimman osan seudun asukkaista tiehensä, mutta uhkarohkeimmat jäävät kohtaamaan sen tuhoisat voimat viimeisellä rannalla. Niinpä sankarittaren unetkin muodostuvat enemmän painajaisiksi, joissa muinaiset hirviöt sulavat haudoistaan.

Vielä paljon parannettavaa

Naivistinen taustaselostus ja impressionistinen tyyli tarjoavat etäisiä häivähdyksiä Terrence Malickin runoelmista ihmisistä osana luonnon suurempaa kiertokulkua, mutta Benh Zeitlin ei ole kertojana tai dramaturgina kummoinen. Puolitoistatuntisessa teoksessa on yllättävän paljon tyhjäkäyntiä ja turhia kuvia, eikä siinä ole tietoakaan tiukkaan huippuun tiivistyvästä verkkaisesta kehittelystä ehkä aivan loppua lukuun ottamatta.

Vedenpaisumuskin ilmenee valkokankaalla ihmeen vaisuna. Tämä ja joissain muissakin rahaa kysyvissä kohtauksissa pieni, tavanomaisen suomalaisen fiktiotuotannon budjetti leikkaa toteutusta ja katsojan kokemusta. Toisaalta ohjaaja venyttää mahdollisen rajoja hienosti päähenkilö Hushpuppyn unien pedoissa, jotka torahampaineen ovat karvaisia ja pelottavia.

Rakeinen kuusitoistamillinen kuvaus löytää holtittomasti heiluvaa käsivaraa paremmin köyhän kurjaliston, joka takapajuisuudestaan huolimatta ei ole menettänyt toivoaan, sinnikkyyttään ja keskinäistä solidaarisuuttaan. Ilman puskista palkattuja amatööriesiintyjiään, joista ei taatusti näe merkkejä filmitähteydestä, elokuva saattaisi livahtaa lähelle ryysyläisromantiikkaa.

Lopputulos osoittaa kaikkinensa amerikkalaisen indie-elokuvan elinvoimaisuudesta, josta pulpahtaa vuosittain pintaan muutama merkillisen omaehtoinen teos. Provinssifilmeissä on todistusvoimaa ja kasvoja, jotka muistuttavat maan olevan yhtä kirjava kuin komea.