Barbara (2012)

Ohjaus: Christian Petzold

★★★☆☆

Jos haluaa saada kattavampaa kuvaa Rainer Werner Fassbinderin perintöä edelleen jakavasta saksalaisesta nykyelokuvasta kuin käy ilmi teatterilevitykseemme ja elokuvajuhlien kilpasarjoihin valikoituvista filmeistä, kehotan harrastajia matkaamaan pääkaupunkiseudulle tämän ja ensi viikon aikana.

Espoo Ciné -elokuvafestivaali esittää valikoiman sikäläisiä uutuusfilmejä, jotka todistavat maassa pestävän muutakin kuin Stasi-historian tahroista töhriintynyttä likapyykkiä. DDR-teeman vuoksi alkoi Wolfgang Beckerin puolivillaisesta ja vääräksi nostalgiaksi virittyvästä yrityksestä satiiriksi Goodbye Lenin! (2003), joka jostain syystä valittiin ilmestymisvuotensa parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi. Sen vakavampaa laitaa edustaa puolestaan Florian Henckel von Donnersmarckin Muiden elämä (2006), valvontakoneiston vilppiä virkaintoisen kapteenin henkilökriisillä valottava teos, joka menestyi Oscar-kahinoita myöten.

Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisella karhulla eli parhaan ohjaajan pystillä tunnustettu Barbara (2012) on sekä aiheensa että johtoajatustensa osalta sisartyö aatelisuvulta mutkikkaan nimensä perineen Henckel von Donnersmarckin esikoiselokuvalle. Sekin sijoittuu 1980-luvun alkuun, jolloin poliittinen systeemi oli vielä voimissaan ja valtiollisen poliisin häikäilemätön valta korkeimmillaan.

Diktatuurin julkeutta oli myös sen varsinaiseen virkakuntaan kuulumaton, arjen vainoharhoja ja epäluottamusta ruokkinut ilmiantajaverkosto, jonka kyyliksi se pakotti suuren joukon aivan tavallisia kansalaisia. Henkistä ruuvia saatettiin kiristää esimerkiksi työpaikan menetyksellä, kuten Christian Petzoldin uudessa elokuvassa. Muurin murtuessa vuosikymmenen lopulla kansan urkkijoita oli nelinkertainen määrä Stasin henkilökuntaan.

Petzold pitäytyy selkeämmin byrokraattisesta kerrontahorisontista ja tarjoaa näkökulman kylmän koneiston uhriksi joutuneen naislääkärin kipeille kokemuksille. Hän avaa teostaan rohkean hitaasti paljastamatta sen päähenkilöstä yhtään enempää kuin mitä syrjäisen maaseutukylän asukkaat ja paikallisen sairaalan henkilökunta voi vieraasta arvata ulkoisen habituksen, syrjään vetäytyvän luonteen tai pääkaupunkimenneisyyden perusteella.

Ohjaaja siis luottaa katsojaan, ettei tämä tuomitse varautuneesti ja hiukan kopeastikin käyttäytyvää tulokasta vääristä syistä, sillä kukaan ei ole valvovan silmän alla haavoittumaton tai täysin oma itsensä.

Syysharmaassa ympäristössä on vain vähän virikkeitä, joten lääkäri omistautuu työlleen ja välttelee siviilielämän uusia ihmiskontakteja, joista häntä lähimmäksi pääsee vakoilijaksi epäilemänsä mieskollega.

Naisen menneisyys avautuu käsittämään pikaseksiksi metsässä ja hotellihuoneessa typistyneen seurustelusuhteen ja ammatinalennuksen varsinaisen syyn, hakemuksen länteen. Näin vähäisestä rikkomuksesta syntyneen asetelman kurjan katkeruuden Petzold taltioi toteavan realistisesti ja tunnemyrskyittä, teemaan ja maisemaan istuen mutta varmasti joittenkin kärsivällisyyttä koetellen.

Tyylin varjopuolena Barbaran vapaudenkaipuun tunnistaminen jää välistä tunnistamattomien vihjeiden varaan, sillä hänen kasvoilleen jähmettynyt naamio muistuttaa miltei Pianonopettajan (2002) päähenkilön torjuvaa kireyttä. Petzoldilla ei myöskään ole Michael Haneken maskit lävistävää röntgenkatsetta tunkeutumaan lääkärin sieluun ja ilmaisemaan, miksi tämä voisi olla valmis uhraamaan unelmansa muiden elämän, raskaana olevan potilaansa, puolesta.

Sairaalayhteisön jännitteitä ja tohtorinvalojen pitävyyttä ruotiessaan teos jääkin kaikkein perinteisimmäksi, toimistolla käydystä Rembrandtin taulun tulkinnasta huolimatta.

Elokuvana Barbara on toki hallittu, mutta myös hiukan ilmeinen kuvaus kommunistisen nyrkin alle runtatun kansalaisyhteiskunnan ja ihmisten siinä maksamasta inhimillisestä hinnasta. Christian Petzold jatkaa jo neljättä kertaa yhteistyötään näyttelijä Nina Hossin kanssa, jonka eleettömään viileyteen ohjaaja koettaa puristaa vähän liikaa oikeudentuntojen väreileviä merkityksiä.