Ohjaus: Iciar Bollain
★☆☆☆☆
Näyttelijänä muun muassa legendaarisen Victor Ericen ja Ken Loachin elokuvissa esiintynyt espanjalainen Iciar Bollain on myöhemmän ohjaajanuransa kahdessa viimeisimmässä työssään kotimaansa rajojen ulkopuolella havaitsemaansa epäoikeudenmukaisuutta.
Suomeen viime syksynä saapunut Sade kuuluu meille (2010) on miehensä, käsikirjoittaja Paul Lavertyn luomus, jonka arvostelu kohdistuu imperialistiseen siirtomaapolitiikkaan, sen uusiin muotoihin ja rikkaan pohjoisen nykyisiin sadonkorjaajiin, Boliviassa Kolumbuksesta kertovaa filmiä kuvaaviin elokuvantekijöihin, jotka haluavat edelleen hyötyä vain itselleen.
Lavertyn kerrotaan tohtoroineen kumppaninsa tuoreimman teoksen skenaariota, jonka varsinainen käsikirjoittaja hän ei ole, mutta on hankala sanoa, onko lahjakas mies epäonnistunut työssään vai osoittautuivatko potilaan vammat mahdottomiksi hoitaa. Joka tapauksessa lopputulos lienee kummankin uran pohjanoteeraus, vaikka tarkoitus ehkä onkin hyvä.
Koko jutussa haiskahtaa heti kättelyssä länsimaisen oikeusvaltion päteminen Himalajan vuorten renustamassa maankolkassa, joka lukeutuu maailman köyhimpiin ja vähiten kehittyneimpiin. Lienee Lavertyn vaikutusta ottaa mukaan kriittisempiäkin äänenpainoja valkonaamojen vaikutuksesta kulttuurissa, jota he eivät tunne, mutta jota he mieluusti paimentavat sivistyspäämäärissään. Filmin tarina pohjaa barcelonalaisen opettajan kokemuksiin alueella 1990-luvulla.
Nuoren naisen motiivit
Kyllästymistään toiselle puolelle maapalloa paenneen nuoren naisen motiiveja teos valottaa aivan liian pinnallisesti ja varovaisesti vakuuttaakseen niitten aitoudesta. Korvan kallistaminen hänen taustalleen voisi selittää voimakasta viettiä tarttua turhauttavaan tehtävään paikallisessa koulussa, jossa lapset käyvät vain vanhempiensa sallimissa rajoissa, jossa välineitä on vähän ja jossa luokkakoot ovat suuria.
Työluvalle jatkoa saadakseen opettajan on solmittava avioliitto kiitollisuudenvelkaa tuntevan nepalilaismiehen kanssa, mutta pelkkään järkeen perustuvat sopimukset pitävät huonosti kostean lämmön hiostamissa olosuhteissa. Rakkaus astuu kuvioon odottamatta, mutta sen paremmin pääosan esittäjät kuin ohjaajakaan eivät ole sen kanssa sujut. Siksi myöhempi kysymys vietin ja velvoitteen ristiriidasta jättää katsojan osattomaksi.
Oppia ikä kaikki
Kyyninenkään katsoja ei tietenkään toivo alueen äärimmäisillä sosiaalisilla ongelmilla, kuten lapsiprostituutiolla, patriarkaatin ylivallalla tai nälänhädällä mässäilyä mutta paneutuneempaa näkökulmaa kolmannen maailman kohtalonkysymyksiin. Bollain kyllä viittaa niihin mutta kuin paperinmakuisesta esitelmästä. Pääkaupungin oikea kurjuus latistuu kerrontaakin jarruttavien pitkien puhekohtausten eksoottiseksi maisemaksi, ilman elimellistä vuorovaikutusta pääosin dialogista koostuvaan sisältöön. Lisäksi monet elokuvan henkilöistä käyttävät englannin kieltä epäilyttävän taidokkaasti, mikä on omiaan lisäämään epäaitouden tuntua.
Katmandu – taivaan peili (2011) muodostaa tahmean kasvatuksellisesti etenevän naisen kehityskertomuksen innostuneen idealistin silmien avautumisesta kohtaamaan vieras omana itsenään puhtaalta pöydältä. Auttaja joutuu sen aikana pettymään monesti ennen kuin pystyy näkemään mahdollisuuksiensa rajat niin ammatissa, ystävyydessä kuin rakkaudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti