Django Unchained (2012)

Ohjaus: Quentin Tarantino

★☆☆☆☆

Kolmen miltei ylimielisen viisastelevan mutta kuitenkin vakavasti otettavan ja omaehtoisesti filosofisen rikoselokuvan jälkeen pop-kulttuurin kymmenen marginaalin kävelevä tietosanakirja ja intertekstuaalisten viittausten velho Quentin Tarantino ilmoitti lopettavansa aikuisten elokuvien teon.

Vielä en silti panisi päätäni pantiksi minkään veikkauksen puolesta, sillä hänen tuotantonsa tuntuu kulkevan muutaman toisiaan muistuttavan ohjauksen sykleissä. Toisessa aallossa syntyivät uran yksiselitteisimmät genre-revittelyt, martial art -vetoiset Kill Bill I–II (2003, 2004) sekä eksploitaatiofilmi Grindhouse: Death Proof (2007), vaikkeivat nämä muodostakaan edes puolivirallista trilogiaa.

Viimeisin vaihe käynnistyi hänen edellisestä teoksestaan Kunniattomat paskiaiset (2009), jonka tapahtumat natsi-Saksassa kerrotaan spagettiwesterninä. Tätä samanaikaisesti tyhjäpäisen taiteilevaa ja repäisevästi historiaa uudelleen tulkitsevaa tyyliä edustaa myös sisällisotaa edeltävään Amerikkaan sijoittuva länneneepos, jonka kirjavista lähtökohdista keskeisimpiä ovat jälleen Italiassa 1960-luvulla tuotetut synkänkyyniset, vahvasti tyylitellyt ja erittäin väkivaltaiset asemiesfilmit.

Omalla tavallaan lahjakas ja luova Tarantino ei kuitenkaan tyydy pelkkään pastissiin vaan muokkaa elokuvistaan monimielisiä kollaaseja lukemattomista vaikutteista. Niistä keskustelemisen jätän mielellään oikeille asianharrastajille, jotka saavat nautintoa ymmärtämistään vihjauksista kuvassa, musiikissa tai vaikkapa roolihenkilöiden nimissä. Tarantinoa tuskin voi moittia lapselliselta vaikuttavasta leikittelystä sen enempää kuin Aki Kaurismäkeä, jolle sitaattien viljeleminen on yhtäläinen sydämenasia.

Kahleista kostajaksi

Tarantinon elokuvien lukemattomien ristiriitojen joukkoon kuuluvat muun muassa kerronnan pysäyttävät polveilevan pitkät jutustelut, jotka tarkoituksellisen mihinkään johtamattomina voivat merkitä yksille filmien realistisinta puolta ja toisille joutavaa ajanhukkaa. Itseriittoisissa teurastusjaksoissa väkivalta iskee sen ihailijoitten silmille esimerkillisen näyttävästi, mutta paljastaa myös karmaisevan rumuutensa kriittisemmille. Tarantino on jäljittelemätön pulp-taiteilija räävittömällä agendalla.

Django Unchained (2012) sisältää ohjaajalleen tyypillisiä henkilöhahmoja, jotka ulottuvat oikeutettua kostoa hautovista altavastaajista ylemmyydentuntoisiin ammattitappajiin ja sadistisiin rahamiehiin. Elokuvan nimiosa on orja ja kahlevanki, jonka palkkionmetsästäjä vapauttaa mukaansa. Ensin he tekevät yhteisestä sopimuksesta tiliä jälkimmäiselle talven yli kestävässä roistojahdissa, josta kiitoksena hän lupaa auttaa mustaa kumppaniaan pelastamaan tämän vaimon ahneen plantaasinomistajan kynsistä.

Märkä rätti päin kasvoja

Loistavana dialogin kirjoittajana Quentin Tarantino on taas parhaimmillaan kätkettyä ivaa iskevissä nokkapokissa, joitten aikana Jamie Foxx, Christopher Waltz, Leonardo DiCaprio ja Samuel L. Jackson suoltavat vuorollaan parastaan. Hän haluaa epäilemättä pyyhkäistä taantumuksellisen sievistelyn paksut pölyt maailman vapaimman valtakunnan orjamenneisyyden yltä puristellessaan filminsä ydinmehua toinen toistaan julkeammista häpäisyistä, jotka venyttävät pahojen valkoisten miinusmerkkistä meriittilistaa.

Korskeat maatilalliset kilpailevat tiluksia tarkkailevien punaniskojen kanssa suurimmasta syntisäkistä ennen kuin pussin sieppaa yllättäen itselleen vihollisen leirissä juoniva musta rotupetturi. Poliittisesti epäkorrektilta tuntuva näkemys on hyväksytty Yhdysvalloissa jopa hämmentävän yksituumaisesti, sillä "Django" lukeutuu monen arvostetun julkaisun vuoden elokuviin.

Tarantinolle tärkeintä on aina tyyli, mutta korkeakulttuuria hän välttelee kuin ruttoa. Vivahteikas roska kuorruttaa koston väistämättömyyttä väkivallan satoa siekailematta estetisoivassa elokuvassa, jolla on vastustajia yhtä paljon kuin ihailijoita.