The Paperboy (2012)

Ohjaus: Lee Daniels

★★★★☆

Supersankariviihdettä ja muuta kertakäyttöistä kulttuuria suosiva mainosmylly ei helli ristiriitaisia reaktioita herättäviä aatedraamoja etenkään Pohjois-Amerikassa, vaikka niitä kansoittaisivatkin tunnetut filmitähdet. Tuoreessa muistissa on vielä William Friedkinin väkivaltainen rappiokuvaus Killer Joe (2011), joka jenkkiyhteiskunnan viemäriin porautuneena ravisteluna kamppaili vuoden kestäneessä levityslimbossa.

Juuri ymmärtäväisempää kohtaloa ei ole kokenut vasta edellisellä teoksellaan Precious (2009) Oscar-gaalassakin menestyneen Lee Danielsin ohjaus The Paperboy (2012), joka peittoaa edeltäjänsä. Silti senkin vaikeudet todistavat osaltaan markkinoiden syvästä vääristymästä ja ikäsyrjinnästä, jotka ovat katkaisseet kamelin kaulan aikuisille suunnatuilta keskihintaisilta laatutuotannoilta.

Tutkiva toimittaja ja murhasta tuomittu

Killer Joen sadistisena seriffinä hätkähdyttänyt Matthew McConaughey yhdistää elokuvan jollain tapaa myös Joel Schumacherin John Grisham -sovitukseen On aika tappaa (1996). Uraansa tosissaan uudistamaan lähtenyt, nuorta lakimiestä edellisessä esittänyt näyttelijä palaa vähän vastaavaan syvän etelän pikkukaupunkiin selvittämään epäselvänä pitämäänsä oikeusjuttua tällä kertaa tutkivana toimittajana.

Jokaista ihonväriltään, seksuaaliselta suuntautuneisuudeltaan tai luonteeltaan erilaista katsotaan karsaasti punaniskayhteisössä, jossa ei suvaita ulkoisia vaikutteita ja neuvoja. Teoksen tapahtumat sijoittuvat kesään 1969. Kuolemaantuomitun murhaajan tapaus, paahtava kuumuus ja jännitteet ihmissuhteissa nostavat tuppukylän ilmapiirin kostean hiostavaksi ja uhkaavaksi.

Elokuvan ehkä ainoaksi varsinaiseksi heikkoudeksi arvioin tarinan avautumisen lehtimiehen nuoremman veljen, silmänsä vangin kirjeenvaihtomorsiameen iskeneen nuorukaisen hieman epämääräisestä näkökulmasta.

Ulkopuolisena pysyttelevän tarkkailijan unelma ei täsmenny aukotta vain romantiikaksi vaan tarjoaa sinisilmäisen viattomana ohjaajalle kaipaamiaan tilaisuuksia vetää verhot kurjan maailman alttarilta. Pahalla leikkimisestä varoittavat, totuuden paljastavat kohtaukset venyvät inhottavasta vastenmieliseen. Ymmärrän silti elokuvantekijää ja hänen moraalisia pyrkimyksiään, kun vaimennetut sävyt lyövät lopulta räikeinä paletin pintaan.

Kysymys syyllisyydestä, jota yhteisössä on monenmuotoista, on pitkään melkein toisarvoinen asia elokuvassa, joka mieluummin viipyilee ajankuvassa ja luonnetutkielmissa. Lee Daniels ei tarjoilekaan helppoja ratkaisuja umpisolmuihin vaan seurailee henkilöitä hädässä kuin puolueeton dokumentaristi tai salapoliisi.