Koskemattomat (2012)

Ohjaus: Olivier Nakache & Eric Toledano

★☆☆☆☆

1990-luvun vammaiselokuville oli tyypillistä väittää, etteivät normaalia elämää rajoittavat esteet ole ylittämättömiä vaan jopa henkiseen muutokseen, paremmaksi ihmiseksi kehittymiseen kannustavia. Aseellisessa ryöstössä vaikeasti loukkaantuneen itsekeskeisen juppimiehen kasvua perheensä ja asiakkaittensa tarpeet ymmärtäväksi isäksi ja juristiksi tarkasteleva Mike Nicholsin Tapaus Henry (1991) on lajin tyyppiteos.

Yhtä oikeistolaisesta näkökulmasta myyttiä rakentaa älyllisesti jälkeenjääneen mammanpojan kiusatusta tomppelista sotasankariksi ja miljonääriksi heittävä Robert Zemeckisin Forrest Gump (1994), jonka suosiolle osa yleisöksi raahautuneista Oscar-vieraistakin osoitti mieltään juhlagaalassa.

Elokuvia yhdistää sentimentalisoiva esitys amerikkalaisen unelman mahdollisuudesta huono-onnisemmillekin, kunhan vain antaa vastoinkäymisten valua kuin veden hanhen selästä. Ruma arki ikävä kyllä todistaa usein toista maailmassa, joka ei ole täydellinen.

Muukalainen palatsissa

Ranskan tämän vuoden Oscar-ehdokkaaksi valittu Koskemattomat (2012) julistaa yhtä höveliä sanomaa pehmoillessaan omassa vaatimattomassa lajissaan ystävyyden ja yhdenvertaisuuden teemoilla. Ajatuksen kauneutta en halua silti arvostella, mutta sävyn ja tyylin onnahtelua kylläkin.

Vain päätään liikuttamaan kykenevän pohatan ja pikkurikollisen työsuhteesta lähtevä elokuva jatkaa niitten ranskalaisfilmien sarjaa, joka tahtoo nostaa esimerkkejä rotu- ja luokkarajojen ylityksestä monikansallisen sulatusuunin ongelmien sijaan.

Ongelma vain on siinä, että elokuvantekijät tyypittelevät henkilönsä aivan liian karrikoidusti. Rikkaan taiteentuntijan rekrytointiratkaisua palkata ammattitaidoton työnvieroksuja hoitajakseen tuntuu täysin käsittämättömältä päätökseltä, vaikka ohjaajat pyrkivätkin leimaamaan muut hakijat vielä epäilyttävämmiksi. Jollain ilveellä valkoinen hyväntekijä silti pestaa mustan röyhkimyksen rinnalleen, jolloin he ennen pitkää kypsyvät hyväksymään toistensakin mielipiteitä.

Yllättäen pyörätuolipotilaan pulmiksi eivät osoittaudukaan vammaisuus ja sen kohtaamat ennakkoluulot vaan hänen onnelliselle elämälle vieras estyneisyytensä, jota rehvakas katujen kasvatti ryhtyy murtamaan. Vähän kuin suomalaisissa rillumarei-elokuvissa rahvaan tavat lyövät eliitin hömpötykset.

Asenteita ja mutkia suoraksi vetävä komedia epätodennäköisistä ja eriparisista kaveruksista tarjoilee näin yhtä vähän emmeitä elämälle kuin eskapistiset amerikkalaissadut, mutta juuri tässä todellisuuspaossa kytee sen valtaisa kaupallinen menestys kotimaassaan.