sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Nainen on aina nainen

Ohjaus: Jean-Luc Godard
★★★☆☆
Elokuvailmaisun vallankumousta teoksella Viimeiseen hengenvetoon (1960) viritellyt uuden aallon ikoni Jean-Luc Godard ei tyytynyt lepäilemään laakereillaan menestystä maistettuaan, vaan ohjasi vuosikymmenen puoleen väliin mennessä kymmenkunta elokuvaa.

Vuosina 1963 ja 1967 häneltä ilmestyi peräti kolme elokuvaa. Lajityyppejä vapaasti soveltaen syntyi epätasaista jälkeä, mutta myös huippuonnistumisia: Elää elämäänsä (1962), Keskipäivän aave (1963) ja Hullu Pierrot (1965).

Nainen on aina nainen (1961) on ranskalaisohjaajan poleeminenkin näkemys musikaalista. Tuoreeltaan sille myönnettiin tuomariston erikoispalkinto Berliinin elokuvajuhlilla ja Anna Karina huomioitiin näyttelijäntyöstään.

Godard paneutuu tälläkin kertaa saksalaisen Bertolt Brechtin teatteriteorioihin ja soveltaa niitä elokuvaestetiikkaan. Katsojaa etäännytetään näkemästään esimerkiksi perinteisen juonielokuvan haastavilla väliteksteillä, poseerauksilla ja kamerasilmäilyillä. Musiikilla on aivan keskeinen rooli tapahtumien kommentoinnissa.

Mitään tavanomaista tunnesidettä ei näin ollen synny yleisön ja henkilöiden välillä, mikä on ohjaajan moraalispoliittinen valinta. Myöhemmin Godard politisoitui tyystin ja arvosteli tämänkaltaisilla kriittisilla ratkaisuilla koko länsimaista kulutuskulttuurimaisemaa.

Juonta on tuskin siteeksi, mutta ironiassa piisaa. Stripparinainen haluaa lapsen, jonka hänen miesystävänsä on valmis siittämään – tosin vasta avioliitossa, johon hän ei suostu. Kuvio muuttuu kolmioksi, sillä miehen ystävä on mieltynyt vauvakuumeiseen nuorikkoon.

Sukupuoliroolien ja seksuaalitapojen muutosta sekä naisen omalaatuisia oikeuksia hauskasti heijasteleva musiikkikomedia hehkuu kirkkaissa väreissä laajakangaselokuvana. Vispilänkauppaa käydään niin vuoropuheluissa kuin tanssi- ja lauluesityksissäkin. Mihin sitten päädytään, on eräänlaista henkilöpolitiikkaa sekin. Godard ei kysele lupia, vaan tekee kuten oivaltaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti