Ohjaus: Aleksi Bardy
★★☆☆☆
Edustuksellinen parlamentarismi ei aina kannusta ottamaan osaa poliittisiin prosesseihin vaalien väliin jäävinä aikoina. Kun vielä systeemikin laajassa mielessä vääristää valintoja johdattamalla keskustelua toisarvoisiin tai jopa jonkin instituution toimivallan kannalta täysin irrelevantteihin kysymyksiin, on soppa sitäkin kitkerämpi.
Etenkin presidentiksi pyrkivät saavat tottua vastaamaan kaikkiin kysymyksiin maan ja taivaan väliltä vain sillä jossain määritellyllä syyllä, että näin se vain henkilövaaleissa on. Toisaalta kynnysten poistamiselle kansan ja eliitin väliltä on perustelunsa, joita ei voi väheksyä. Aleksi Bardyn ohjaama dokumentti kurkistaakin kulissien taakse.
Tahallista ja tahatonta
Nivon elokuvan pitkän valtakautensa vastikään päättäneen Tarja Halosen viimeisistä työkuukausista osaksi kotimaisissa dokumentaristeissa herännyttä uteliaisuutta tehdä päättäviä virastoja, instituutioita ja henkilöitä tykö suurelle yleisölle, joka mediamurroksen keskellä kaipaa muutakin kuin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan menevää poliittista liturgiaa. Sen yhtenä kiinnekohtana kajastelee elokuvateattereihin niinikään tuotu Annika Grofin Liikkumavara (2009), jossa seurataan terveyskeskus- ja päivähoitomaksujen korotusta käsittelevän lakimuutoksen taivalta sosiaali- ja terveysvaliokunnan istunnoissa.
Rouva Presidentillä (2012) on tietysti aivan toisenlaiset mahdollisuudet jonkinmoiseen yleisökiinnostukseenkin, onhan sen mainostamisessakin tuotu esiin viran epämuodollista puolta ja huvittavia sutkautuksia. Teos onkin yllättävän hauska. Osansa filmin viihdyttävyydessä on sekä varsinaisilla päähenkilöillä että olosuhteilla, tahallisella ja tahattomalla komiikalla, jota kolikon kääntöpuolelta aina löytyy. Lopputulos ei silti rienaa tai halvenna vaan suhtautuu kohteisiin lämpimästi.
Elokuvaa tuskin olisi koskaan saatu tehdyksi, ellei sen taustalla häärisi kanssademari Osku Pajamäki, teoksen tuottaja ja toinen käsikirjoittaja.
Viimeinen vuosi
Kuvaajat pysyttelivät maan ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan naispresidentin kintereillä jaksoja miltei puolentoista vuoden ajalta, ja viimeiset kohtauksetkin ovat tältä kuulta. Elokuva on kirjaimellisesti uunituore. Janalle mahtuu muun muassa virallisia valtiovierailuja, kansainvälisiä konferensseja, matkavalmisteluja kotimaassa ja niin edelleen – tyypillistä ja tavallista, pakollistakin protokollaa.
Näkökulma on silti mieluummin ja onneksi presidentin rinnalla kuin edessä, vaikka varsinaiset oivallukset ja tiukka pointti ehkä puuttuvatkin. Pääosassa on ammatti, presidentintyö. Linnan aulassa vieraita tai puhelimen ääressä yhteyttä ulkomaille odotellessaan palatsin emäntä on kuin kuvauspaikalla vartova näyttelijä, keskittyneenä tulevaan kohtaukseen. Vierailuilla asetelma kääntyy: nyt presidentti katsoo esityksiä, enemmän tai vähemmän vaivaannuttavia, kuten vanhemmat kevätjuhlissa. Jotakin tässä tiivistyy: presidentti on filmitähti ja äitihahmo yhdellä kertaa.
Vähiten teos antaa niinä tiedostavina hetkinä, kun Halonen puhuu televisioiduissa kokouksissa maailman päättäjille tai suoraan haastattelijalle. Se puoli on tutuin entuudestaan.
Kumpaakin puolta
Kaksitoista vuotta presidenttinä on nykyoloissa pitkä etappi, jonka aikana Halosen julkikuvassakin on tapahtunut muutoksia. Edelläkävijänaisesta, koko kansan presidentistä ja ”Muumimammasta” on ilkeilty alaisiaan piiskaavaa tyrannia, epärealistista maailmanparantajaa ja vähemmistöjen naiivia puolustajaa. Taustalla lienee sekä yleistä turtumista että oikeaa jahtiakin.
Itse dokumentti näyttää väläyksiä sekä hassuilevasta että aavistuksen ärhentyvästä presidentistä.
Sukupuoliasia korostuu kerran jos toisenkin. Kommentoidessaan Nobelin rauhanpalkinnon menemistä kolmelle naiselle sävy on koomisen vakava: "Jos palkinnon saa Dalai Lama tai joku äijä, niin se saa sen sitten yksinään". Sanoma tulee selväksi.
Presidentin puoliso ei taas tahdo saada millään suunvuoroa elokuvassa sinnikkäistä yrityksistään huolimatta. Vääräleuka kutsuisi suhteen marssijärjestystä "maan tavaksi".
Inhimilliset kasvot
Koska Rouva Presidentti haluaa olla henkilödokumentti, poliittiset kuohunnat kaiken taustalla näkyvät laimeina. Viime kevään eduskuntavaalit perussuomalaisten maanvyörymävoittoineen ja venyneine hallituksen muodostamisineen tuntuvat koskevan presidenttiä vain kättelyissä, joissa hyvästellään vanhaa ja tervehditään uutta ministeristöä. Se mikä on näkynyt julkisuudessa, ei yllättäen näy dokumentissa.
Lopputulos ei tarjoa uutta tai mullistavaa, mutta harvinainen seurantadokumentti piirtää arkisen inhimilliset kasvot väistyneelle presidentille. Onneksi Suomessa niistä ei tarvitse edelleenkään erityisemmin vakuuttaa, siitä Kallion kulmille muuttokuormansa kanssa palannut Halonen on esimerkki, toivottavasti ei viimeinen. On Niinistön vuoro yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti