Ohjaus: Pedro Almodóvar
★★☆☆☆
Katsottuaan analyyttisen saippuan legendan Douglas Sirkin mieleen tuovasti nimetyn melodraaman Särkyneet syleilyt (2009), Pedro Almodóvarin 17. pitkän teatterielokuvan, joutunevat myös espanjalaisohjaajan innokkaimmat ihailijat myöntämään, ettei se lukeudu hänen muistettavimpiinsa.
Sukupolvensa palvotuin madridilainen elokuvantekijä jatkaa kypsän kautensa tyylillistä linjaa turhankin matalilla kierroksilla.
Hänen tuorein teoksensa on sangen helppoa seurattavaa jopa keskittymishäiriöiselle musiikkivideosukupolvelle, joka varmaankin putosi rakenteeltaan kiemuraisenHuonon kasvatuksen (2004) kärryiltä. Kahdelta uusimmalta Almodóvarin elokuvalta jää kaipaamaan tiiviin teeman lisäksi ainakin lennokasta kerrontaa ja täsmällisempää henkilökuvausta.
Poikkeusyksilöitä poikkeustilanteissa
Almodóvar ei ole omimmillaan luonnostellessaan miehiä, etenkään nuoria. Klubijaksojen kaltaiset onnahtelut elokuvassa, joka kuitenkin käsittelee aivan muita kysymyksiä, eivät merkitse tietenkään suurta syntiä tai peruuttamatonta vahinkoa, mutta jotakin tämä oireilee. Espanjalainen ohjaaja nimittäin tunnetaan perfektionistina, jonka elokuvissa mikään ei ole sattumaa.
Teoksesta Kaikki äidistäni (1999) käynnistyneen satokauden aikana hänen filminsä ovat hioutuneet kaunotaiteeksi, jossa lavastuksen ja musiikin pienimmilläkin vivahteilla on ainakin kohtausten tunnelmalle tähdellinen funktio. Niinpä monet pitävät hänen ohjaustöitään aivan erityisen taivaallisina.
Volver – paluu (2006) sekä Särkyneet syleilyt ovat rakenteellisesti kohtalaisen suoraviivaisia eikä niissä jalliteta katsojaa tempoilevilla tarinoilla tai hyvin subjektiivisiksi osoittautuvilla takautumilla, jotka Almodóvar toi elokuviinsa kirjallisilta esikuviltaan. Muodoltaan perinteellisempinä ohjaustöinä nämä teokset joutuvat uusien ongelmien eteen tarjotessaan sisällön paljaampana kuin aiemmin.
Nähdäkseni Almodóvarin teosten temaattiset pulmat piirtyvät esiin kahtalaisina, usein päällekkäisinä: joko elokuvista ei löydy lainkaan kokoavaa johtoajatusta tai niitä kuormittaa teemojen ylenmääräisyys.
Francois Truffaut kuvaili, että elokuvat, jotka käsittelevät poikkeuksellisia henkilöitä poikkeuksellisissa tilanteissa, voivat loppujen lopuksi olla hyvin järjellisiä ja ikävystyttäviä. Minä koen Almodóvarin ylistetyt teokset sellaisina. Kuinka oikeassa tai väärässä olen, jätän lukijan pohdittavaksi.
Elämää ja elokuvaa
Kahdesta aikatasosta varhaisemmassa Mateo Blanco -niminen elokuvaohjaaja solmii suhteen liikemiehen kanssa asuvaan nuoreen Lenaan, jonka hän poimii uuden ohjaustyönsä päätähdeksi. Kuvauksissa kiristyvässä kolmiodraamassa irtautumisyritykset johtavat vain kollektiiviseen painajaiseen.
Muistelun muotoon rakennetun elokuvan nykyisyydessä ohjaaja on ryhtynyt kirjailijaksi sokeutumisensa jälkeen ja vaihtanut nimekseen Harry Caine. Kätketyllä motiivilla hänen puheilleen pääsevä dokumentaristi avaa menneisyyden haavat ja ikkunan viisitoista vuotta sitten sattuneeseen mustasukkaisuuden tummentamaan tapahtumasarjaan.
Rakkauden haaksirikkoa kohti kulkeva teos käsittelee pintapuolisesti tarkasteltuna ihmisten omaksi turvakseen sisäänsä säilömiä valheita, salaisuuksia sekä kaipauksia. Syvemmässä mielessä Särkyneet syleilyt muistuttaa elämän olevan arvaamattoman kohtalon arpapeliä, eräänlaista elokuvaa, jossa selvityäkseen tarvitsee joustavaa identiteettiä sekä kaksoisrooleja.
Todellista onnea tai onnistumista nekään eivät voi kuitenkaan taata, sillä rakkauden pakkomielteet ja lihalliset vietit ohjaavat ihmistä enemmän kuin toivoisimmekaan.
Filmihulluille pähkäiltävää
Sisältö ei kuitenkaan puristu toivotun kireäksi suuressa henkilömäärässä, jossa monet jäävät väistämättä tarpeettomiksi ohikulkijoiksi. Voi myös olla, että katolisen syyllisyyden työkalupakistaan poistanut ohjaaja menettää ratkaisussa tuotantonsa todellisen valttikorttin.
Niinpä hänen esteettiselle ilmaisulleen ominaiset punaisen ja oranssin huutavat sävyt asettuvat ilman luontevaa kontekstia epämukaviksi kontrasteiksi mollivoittoiseen sielunmaisemaan. Tukahdutettujen tunteiden noirissa palkeet puhalletaan tyhjiksi kauan ennen loppua, joka jättää ikävällä tavalla tyhjäksi.
Filmihulluille siteerauksilla vuorattu teos on varmaankin aarreaitta, jonka purkamisen voi aloittaa esimerkiksi Mateo Blanco/Harry Caine-hahmosta. Kauniiden naisten suomasta anteliaasta ihailusta nauttiva hurmuri taitaa paljastaa paljon myös Pedro Almodóvarin omista motiiveista, niin homoseksuaali kuin onkin.
Sukupolvensa palvotuin madridilainen elokuvantekijä jatkaa kypsän kautensa tyylillistä linjaa turhankin matalilla kierroksilla.
Hänen tuorein teoksensa on sangen helppoa seurattavaa jopa keskittymishäiriöiselle musiikkivideosukupolvelle, joka varmaankin putosi rakenteeltaan kiemuraisenHuonon kasvatuksen (2004) kärryiltä. Kahdelta uusimmalta Almodóvarin elokuvalta jää kaipaamaan tiiviin teeman lisäksi ainakin lennokasta kerrontaa ja täsmällisempää henkilökuvausta.
Poikkeusyksilöitä poikkeustilanteissa
Almodóvar ei ole omimmillaan luonnostellessaan miehiä, etenkään nuoria. Klubijaksojen kaltaiset onnahtelut elokuvassa, joka kuitenkin käsittelee aivan muita kysymyksiä, eivät merkitse tietenkään suurta syntiä tai peruuttamatonta vahinkoa, mutta jotakin tämä oireilee. Espanjalainen ohjaaja nimittäin tunnetaan perfektionistina, jonka elokuvissa mikään ei ole sattumaa.
Teoksesta Kaikki äidistäni (1999) käynnistyneen satokauden aikana hänen filminsä ovat hioutuneet kaunotaiteeksi, jossa lavastuksen ja musiikin pienimmilläkin vivahteilla on ainakin kohtausten tunnelmalle tähdellinen funktio. Niinpä monet pitävät hänen ohjaustöitään aivan erityisen taivaallisina.
Volver – paluu (2006) sekä Särkyneet syleilyt ovat rakenteellisesti kohtalaisen suoraviivaisia eikä niissä jalliteta katsojaa tempoilevilla tarinoilla tai hyvin subjektiivisiksi osoittautuvilla takautumilla, jotka Almodóvar toi elokuviinsa kirjallisilta esikuviltaan. Muodoltaan perinteellisempinä ohjaustöinä nämä teokset joutuvat uusien ongelmien eteen tarjotessaan sisällön paljaampana kuin aiemmin.
Nähdäkseni Almodóvarin teosten temaattiset pulmat piirtyvät esiin kahtalaisina, usein päällekkäisinä: joko elokuvista ei löydy lainkaan kokoavaa johtoajatusta tai niitä kuormittaa teemojen ylenmääräisyys.
Francois Truffaut kuvaili, että elokuvat, jotka käsittelevät poikkeuksellisia henkilöitä poikkeuksellisissa tilanteissa, voivat loppujen lopuksi olla hyvin järjellisiä ja ikävystyttäviä. Minä koen Almodóvarin ylistetyt teokset sellaisina. Kuinka oikeassa tai väärässä olen, jätän lukijan pohdittavaksi.
Elämää ja elokuvaa
Kahdesta aikatasosta varhaisemmassa Mateo Blanco -niminen elokuvaohjaaja solmii suhteen liikemiehen kanssa asuvaan nuoreen Lenaan, jonka hän poimii uuden ohjaustyönsä päätähdeksi. Kuvauksissa kiristyvässä kolmiodraamassa irtautumisyritykset johtavat vain kollektiiviseen painajaiseen.
Muistelun muotoon rakennetun elokuvan nykyisyydessä ohjaaja on ryhtynyt kirjailijaksi sokeutumisensa jälkeen ja vaihtanut nimekseen Harry Caine. Kätketyllä motiivilla hänen puheilleen pääsevä dokumentaristi avaa menneisyyden haavat ja ikkunan viisitoista vuotta sitten sattuneeseen mustasukkaisuuden tummentamaan tapahtumasarjaan.
Rakkauden haaksirikkoa kohti kulkeva teos käsittelee pintapuolisesti tarkasteltuna ihmisten omaksi turvakseen sisäänsä säilömiä valheita, salaisuuksia sekä kaipauksia. Syvemmässä mielessä Särkyneet syleilyt muistuttaa elämän olevan arvaamattoman kohtalon arpapeliä, eräänlaista elokuvaa, jossa selvityäkseen tarvitsee joustavaa identiteettiä sekä kaksoisrooleja.
Todellista onnea tai onnistumista nekään eivät voi kuitenkaan taata, sillä rakkauden pakkomielteet ja lihalliset vietit ohjaavat ihmistä enemmän kuin toivoisimmekaan.
Filmihulluille pähkäiltävää
Sisältö ei kuitenkaan puristu toivotun kireäksi suuressa henkilömäärässä, jossa monet jäävät väistämättä tarpeettomiksi ohikulkijoiksi. Voi myös olla, että katolisen syyllisyyden työkalupakistaan poistanut ohjaaja menettää ratkaisussa tuotantonsa todellisen valttikorttin.
Niinpä hänen esteettiselle ilmaisulleen ominaiset punaisen ja oranssin huutavat sävyt asettuvat ilman luontevaa kontekstia epämukaviksi kontrasteiksi mollivoittoiseen sielunmaisemaan. Tukahdutettujen tunteiden noirissa palkeet puhalletaan tyhjiksi kauan ennen loppua, joka jättää ikävällä tavalla tyhjäksi.
Filmihulluille siteerauksilla vuorattu teos on varmaankin aarreaitta, jonka purkamisen voi aloittaa esimerkiksi Mateo Blanco/Harry Caine-hahmosta. Kauniiden naisten suomasta anteliaasta ihailusta nauttiva hurmuri taitaa paljastaa paljon myös Pedro Almodóvarin omista motiiveista, niin homoseksuaali kuin onkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti