Ohjaus: Michael Mann
★★★☆☆
Veri roiskuu valtoimenaan vastakulttuurin voimannäytteessä Bonnie ja Clyde (1967), jossa tuhoon tuomitut rakastavaiset tulitetaan tuhannen säpäleiksi.
Amerikkalaisohjaajien eliittiin kovaksikeitetyillä machofilmeillä ponkaisseen Michael Mannin tuorein ohjaustyö on hippisukupolven kulttiteoksen raivaaman reitin viimeisin etappi, joka ottaa nimellään kaiun Warner Brothersin teoksesta The Public Enemy (1931). Sen vaikutuksesta jopa gangsterit alkoivat imitoida James Cagneyn puhetapaa, mutta Mannin elokuva perustuu Bryan Burrough`n samannimiseen kirjaan.
Public Enemies (2009) erottuu Arthur Pennin ja William Wellmanin ohjauksista sekä tyyliltään, tarkastelukulmaltaan että sisällön painotuksiltaan, vaikka niissä kaikissa tutkimuskohteeksi kelpuutetaankin 1930-luvun alun talouslamassa kärvistelevän Yhdysvaltain sosiopaattisin aines.
Yhteiskunnan vihollisiksi kuulutetut karkulaiset olivat jännityksestä kiihottuvia poikkeusyksilöitä, niin myös John Dillinger, joka ryösteli pankkeja, pakeni vankiloista ja tappoi hänen tielleen asettuneita ihmisiä kylmäverisesti. Hän piti riittämättömin resurssein rikollisuutta vastaan kamppailevia viranomaisia pitkään pilkkanaan, mutta vetosi köyhyyden kyllästämiin massoihin sekä tiedotusvälineisiin uhkarohkeilla operaatioillaan.
Ammattilaisten näytöstä
Elokuvassa on vaarallinen aihe, kerrotaanhan siinä eräänlaista tositapahtumiin perustuvaa sankaritarinaa ja myyttistä amerikkalaislegendaa. Lisäksi virtuoosimainen Mann tiedetään auteur-ohjaajaksi ja esteetikoksi, jonka liukuvilla kamera-ajoilla, tyylittelevillä kuvakulmilla ja tiukoilla rajauksilla kohteeseen tarttuu herkästi kyseenalaista samaistumispintaa ja uhoa.
Tällaiset vaikeudet Mann vältti taitavasti palkkamurhaajan ja taksikuskin yönäytelmässä Collateral (2004), mutta ohjaajan tuotannon osaksi asetettuna laveana rikospektaakkelina Public Enemies on lähimpänä ryöstötrilleriä Heat – ajojahti (1995) niin hyvässä kuin pahassa.
Kivirekenä on kulunut juoni kahden ammattilaisen kujanjuoksusta, josta kumpikin arvioi selviävänsä voittajana. Teos myöntää, ettei vaarasta virittyvä rikollinen ole terveellinen roolimalli kenellekään, mutta muutamat mojovat repliikit ja pääosaa tulkitsevan Johnny Deppin muolkoilevat ilmeet tuntuvat myötäilevän viihteen houkutuksia vielä selvemmin kuin Robert De Niron ja Al Pacinon tuijotuskilpailun tulokset.
Toisaalta tiedetään, että Dillinger oli showmies henkeen ja vereen: hänen tavaramerkikseenkin muodostuivat näytösluonteiset loikat ryöstöjen aikana. Miehiselle ohjaajalle pankkirosvo merkitsee lajinsa viimeistä mohikaania.
Toimintaansa aloittelevan FBI:n palveluksessa urakiitoon noussut agenttilupaus Melvin Purvis saa uskotun tehtävän, jonka hoitamiseksi hän tarvitsee liittovaltioiden rajat ylittävän organisaation, jota kunnianhimoinen mutta kenttätyön kokemusta vaille jäänyt J. Edgar Hoover kaavailee kulisseissa.
Amerikkalaisohjaajien eliittiin kovaksikeitetyillä machofilmeillä ponkaisseen Michael Mannin tuorein ohjaustyö on hippisukupolven kulttiteoksen raivaaman reitin viimeisin etappi, joka ottaa nimellään kaiun Warner Brothersin teoksesta The Public Enemy (1931). Sen vaikutuksesta jopa gangsterit alkoivat imitoida James Cagneyn puhetapaa, mutta Mannin elokuva perustuu Bryan Burrough`n samannimiseen kirjaan.
Public Enemies (2009) erottuu Arthur Pennin ja William Wellmanin ohjauksista sekä tyyliltään, tarkastelukulmaltaan että sisällön painotuksiltaan, vaikka niissä kaikissa tutkimuskohteeksi kelpuutetaankin 1930-luvun alun talouslamassa kärvistelevän Yhdysvaltain sosiopaattisin aines.
Yhteiskunnan vihollisiksi kuulutetut karkulaiset olivat jännityksestä kiihottuvia poikkeusyksilöitä, niin myös John Dillinger, joka ryösteli pankkeja, pakeni vankiloista ja tappoi hänen tielleen asettuneita ihmisiä kylmäverisesti. Hän piti riittämättömin resurssein rikollisuutta vastaan kamppailevia viranomaisia pitkään pilkkanaan, mutta vetosi köyhyyden kyllästämiin massoihin sekä tiedotusvälineisiin uhkarohkeilla operaatioillaan.
Ammattilaisten näytöstä
Elokuvassa on vaarallinen aihe, kerrotaanhan siinä eräänlaista tositapahtumiin perustuvaa sankaritarinaa ja myyttistä amerikkalaislegendaa. Lisäksi virtuoosimainen Mann tiedetään auteur-ohjaajaksi ja esteetikoksi, jonka liukuvilla kamera-ajoilla, tyylittelevillä kuvakulmilla ja tiukoilla rajauksilla kohteeseen tarttuu herkästi kyseenalaista samaistumispintaa ja uhoa.
Tällaiset vaikeudet Mann vältti taitavasti palkkamurhaajan ja taksikuskin yönäytelmässä Collateral (2004), mutta ohjaajan tuotannon osaksi asetettuna laveana rikospektaakkelina Public Enemies on lähimpänä ryöstötrilleriä Heat – ajojahti (1995) niin hyvässä kuin pahassa.
Kivirekenä on kulunut juoni kahden ammattilaisen kujanjuoksusta, josta kumpikin arvioi selviävänsä voittajana. Teos myöntää, ettei vaarasta virittyvä rikollinen ole terveellinen roolimalli kenellekään, mutta muutamat mojovat repliikit ja pääosaa tulkitsevan Johnny Deppin muolkoilevat ilmeet tuntuvat myötäilevän viihteen houkutuksia vielä selvemmin kuin Robert De Niron ja Al Pacinon tuijotuskilpailun tulokset.
Toisaalta tiedetään, että Dillinger oli showmies henkeen ja vereen: hänen tavaramerkikseenkin muodostuivat näytösluonteiset loikat ryöstöjen aikana. Miehiselle ohjaajalle pankkirosvo merkitsee lajinsa viimeistä mohikaania.
Toimintaansa aloittelevan FBI:n palveluksessa urakiitoon noussut agenttilupaus Melvin Purvis saa uskotun tehtävän, jonka hoitamiseksi hän tarvitsee liittovaltioiden rajat ylittävän organisaation, jota kunnianhimoinen mutta kenttätyön kokemusta vaille jäänyt J. Edgar Hoover kaavailee kulisseissa.
Päähenkilöt kohtaavat yhdessä ainoassa mutta sitäkin tärkeämmässä kohtauksessa (vrt. Heatin kahvilajakso). Kuvaustekninen temppu, jolla vältellään tähtien rajaamista samaan (kasvo)kuvaan, voi tuntua äkkiseltään pelkältä sisäpiirin silmäniskulta tai tekijänsä käyntikortilta, ellei ohjaaja osaisi liittää siihen kolikon kääntöpuolen symbolista merkitystä.
Matkallaan kummatkin miehet joutuvat miettimään moraaliaan tulkitessaan amerikkalaisen järjestelmän unelmaa ja seuratessaan siitä maksettavaa yönmustaa hintaa.
Kahdenlaista kehitystä
Menestyäkseen virkavallan on siis modernisoitava rakenteensa ja paksunnettava nahkansa. Vastaavasti rikolliset oppivat ymmärtämään perinteisemmän, joskin edelleen laittoman liiketoiminnan taloudellisesti kannattavaa ideaa. Peilikuvan, leikkauspisteen ja kahdenlaisen organisatorisen kehityksen ajatuksellaan teos tekee hieman ymmärrettävämmäksi naiskuvaltaan epäkorrektin raavaiden miesten maailman, jossa vaimot ja tyttöystävät ovat pelkkiä väliinputoajia.
Ohjaaja ei suosi suuria yhteiskunnallisia julistuksia, koska hänelle vaeltavat erakot ovat kutsumustaan seuraavia ammattilaisia. Niinpä heidän käytökselleen ei etsitä selventäviä motiiveja heidän lapsuudestaan tai menetetyistä mahdollisuuksistaan. Tämä on fyysisen maailmankatsomuksen ottavan teoksen vahvuus ja heikkous.
Ohjaaja on ilmaisussaan täydellisyyden tavoittelija, jonka digitaalinen kamera tallentaa öiset maisemat kylmäävän pimeinä ja kolkkoina. Tylyssä selviytymiskamppailussa konekiväärit ja haulikot lyövät salamaniskujaan varjoja vasten, luodit vinkuvat ja tanner tömisee.
Naturalistisen tekniikan varjopuolena päiväsaikaan kuvatut jaksot paljastavat tähtien paksut maskit eikä teoriassa iskevä ilmaisu aina sittenkään riitä kannattelemaan kaavamaisesti kulkevaa tarinaa, jonka historialliset epätarkkuudet lähinnä tapahtumien kronologiassa perustellaan eräänlaisella kiristyvän verkon lailla.
Michael Mannin komeiden elokuvien perusheikkous löytyy niiden veltosta dramaturgiasta. Kuolemaantuomitun (1934) teatterinäytökseen huipentuvan jahdin aikana tulee silti äimisteltyä, kuinka taiturimainen kuvasommittelija hän on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti