Elegy (2008)

Ohjaus: Isabel Coixet

★★★☆☆ 

Normaalissa elokuvateatterilevityksessä näkee enää harvoin teoksia, jotka liputtavat avoimesti eliittitaiteen värejä. Sellaista ihmettä ihastellessaan täytyy vain muistaa varoa, ettei järjen kriittinen ajattelu suistu raiteiltaan.

Lumoava visuaalisuus, tiheä tunnelma sekä sivistynyt aihepiiri herättävät katsojan aistien hienovaraisimmat osat vastaanottavaan asentoon, ja juuri silloin analyyttisuutta tarvitaan enemmän kuin koskaan – eikä nytkään turhaan.

Espanjalaisen Isabel Coixetin tuorein ohjaustyö edustaa epäilemättä korkeakulttuurillista elokuvaa. Se etsii vastauksia sellaisiin suuriin klassisiin kysymyksiin kuin mitä taide ja rakkaus ovat ja mitä ne kertovat pienistä ihmisistä.

Elokuvan vuoropuhelussa ja päähenkilön sisäisessä monologissa vilisevät Kafkan, Tolstoin ja Goyan kaltaiset nimet, joiden sanoista ja maalauksista muodostuu olennainen osa ohjaajan hahmottamaa mietteliästä maailmaa.

Sukupuolinen vinouma

Isabel Coixetin naiivit naishahmot antavat kuitenkin ymmärtää, että hänen ihmiskäsityksessään on jotakin sukupuolista vinoumaa.

Kaava hänen elokuvissaan toimii usein siten, että päällisin puolin realististen puitteiden päälle sovitellaan melodramaattisessa itsesäälissä rypeviä pyhimysmäisiä naisia, jotka marttyyrimielisinä uhraavat elämänsä muiden auttamiseksi.

Tyyli ei toimi ilman sukupuolten yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta siivilöityvää poliittista tulokulmaa (vrt. Lars von Trier), joka auttaisi ymmärtämään henkilöihin lyödyt vahvat leimat.

Espanjalaisohjaajan uutuudessa naiset säilyvät edelleen yhtä avarakatseisina hyväntekijöinä, moitteettomina rakastajattarina ja perhettä koossa pitävinä voimina kuin teoksissa Elämäni ilman minua (2003) ja The Secret Life of Words (2005), kun taas miesten turmioksi koituvat inhimilliset heikkoudet.

Ei ole vaikea nähdä, mistä painotukset ovat kotoisin, vaikka teoksen perustana onkin Philip Rothin novelli The Dying Animal, josta Nicholas Meyer on sovittanut valkokangasversion.

Professori rakastuu oppilaaseensa

Elokuvan miehissä kertautuvat, kehittyvät ja kiristyvät petollisuuden erilaiset muodot, joista he auliisti avautuvat toisilleen.

Päähuomio on oppilaaseensa rakastuvassa professorissa, joka on perheensä hylättyään elänyt vuosikaudet vain itselleen. Hänen lääkäripoikansa rimpuilee kahden perheen loukussa ja runoilijaystävänsä elostelee avioliiton ulkopuolisissa seksisuhteissa. Kaikissa on kosolti korjattavaa.

Romanssin syövereissä järkiperäistä tunteettomuutta muutoin arvossa pitävä opettajakin sortuu käyttäytymään iälleen, asemalleen ja arvovallalleen sopimattomalla tavalla. Mustasukkaisena ja itsetuntonsa kadottaneena hän ajaa uskollisena pysyneen rakastajattarensa sylistään. Vuosia myöhemmin kohtalo puuttuu vielä kerran tapahtumiin.

Merkitykset muovautuvat

Elokuva tähdentää, ettei oikeaa rakkautta voi omistaa yhtään enempää kuin taidettakaan, mutta ne kertovat ihmiselle, kuka hän on. Kuten teoksen merkitykset muovautuvat tulkitsijan iän ja kokemuksen myötä ja avautuvat näin uudella tavalla, romanttinen rakkauskin tarjoaa yllätyksiä, joihin kukaan ei voi täysin varautua.

Kaunis, mutta harvinaiseksi käynyt teema pelkistyy erinomaisesti kahdessa Penélope Cruzin ylävartalon riisuvassa kohtauksessa.

Koska en halua paljastaa niiden väliin jäävistä tapahtumista liikaa, voin tässä vain kehua, että kuuluisan elokuvatähden alastomuutta tuskin pystyy paremmin perustelemaan kuin elokuvassa tehdään.

Jälkimmäinen jaksoista on koko elokuvan sisällön ja tunnelman kliimaksi, mutta se jäisi merkityksettömäksi ilman sen ajatuksellista vastakappaletta teoksen alkupuoliskolta.

Design-tuotteilla asuntonsa vuoranneesta esteetikosta tämä kauneuden valta paljastaa hänen huteran humanisminsa rajat. Syvemmälle nähdäkseen ja päästäkseen hänen on kasvettava puolta nuoremman rakastajattarensa henkisiin mittoihin.

Nainen sanookin paljastavasti: ”Tunnen itseni vanhemmaksi kuin sinä olet”. Lähelle on joskus kauhean pitkä matka.

Elegy (2008) on siis jyrkkine ristiriitoineenkin Isabel Coixetin toistaiseksi laadukkain ohjaustyö. Sen edessä hiljentyy pohtimaan kaiken haurautta ja vuosien ohitsekiitävyyttä. ”Elämä valuu käsistä, kun et katso tarkkaan”, professori muistaa kirjailijan sanoneen.