American Hustle (2013)

Ohjaus: David O. Russell

★★★☆☆

Omassa sarjassaan mukiinmenevän uran tehnyt David O. Russell on amerikkalaisessa valtavirrassa sujuvasti luoviva onnistuja, joka on joten kuten kyennyt säilyttämään kunniallisuutensakin turhuuksien roviolla.

Hänen keskihintaiset elokuvansa ovat menestyneet mainiosti myös lippuluukuilla, joten tulevaisuuskin nimenomaan pitkien näytelmäfilmien puolella lienee turvattu ainakin joksikin aikaa. Kriitikon näkökulmasta täysosumia ei ole vielä tullut muttei varsinaisia floppejakaan.

Suomeen Russellin uusin teos tulee hieman onnettomasti ja levittäjän riskillä vasta Oscar-gaalan jälkeen. American Hustle (2013) oli ehdolla kymmenen palkinnon saajaksi mutta poistui juhlista tyhjin käsin. Se ei ollut yllätys, sillä vähän vastaavaa vipua vääntävä Argo (2012) ehti jo tyhjentää potin edellisvuonna.

Kyse on siis huiputusjutusta, jonka tapahtumat ovat sinnepäin totta. Vastuuta karistava saateteksti elokuvaan hiertää jonkin aikaa mieltä muttei vaivaa enää lopussa tarinan moraalista huolestunutta katsojaa. Viihdyttävä vedätys avautuu yhteisön kollektiiviseen syyllisyyteen ja elämänvalheeseen sitä paitsi paljon purevammin kuin välttämättä heti näkyy teoksen teknisen taituruuden säihkeestä.

Päättäjien päät pölkylle

Henkilövetoisia teoksia mieluusti valmistava ohjaaja ja käsikirjoittajakumppaninsa Eric Warren Singer ovat kaivaneet FBI:n lähihistoriasta esiin korruptiokeissin, jossa paljastettiin, että lukuisat korkeat poliittiset päättäjät olivat sekaantuneet hämäriin voitelukauppoihin kasinobisneksen ympärillä.

Russell ja Singer työstävät tapauksen näkökulmahenkilöiksi pikkuhuijarit (Christian Bale ja Amy Adams), jotka liittovaltion agentti (Bradley Cooper) onnistuu pakottamaan poliisin käskyläisiksi ja myyriksi.

Tekeytyneinä varakkaan arabišeikin asiainhoitajiksi he houkuttelevat ensin haaviin Camdenin pormestarin (Jeremy Renner), joka ei pysty katsomaan syrjään houkutukselta. Saaliista huumaantuva agentti ei tyydy ensimmäiseen vonkaleeseen vaan lähtee jahtaamaan vielä suurempia kaloja senaatista ja edustajainhuoneesta. Syötit sätkivät satimessa itsekin pähkäillen poistumisreittiä.

Mestareilta vaikutteita

Visuaalisesti American Hustle on vaikuttava jo ensiminuuteista, vaikka se heittää eteemme sääliä herättävän kaljamahaisen miehen, joka peittelee paljasta päälakeaan hiuslisäkkeellä. Elähtäneeltä diskokeisarilta näyttävän huijarin rikoskumppani on brittiaksenttia vääntävä nuorempi nainen, joka selittää tunteensa turhamaisen rakastajansa karismalla. Oudon parin yhteys kokee kolhuja virkavallan painostuksesta samalla kun pelin panokset kovenevat.

Heikoimmillaan käsikirjoitus on koettaessaan selittää petkuttajalle uskottavaa isän roolia tai rakentaa tälle jonkinlaista normaalin elämän mallia. Tyyppi muistuttaa laverteluissaan mieluummin itsekeskeistä, luuserimaista valehtelijaa kuin älykästä ja jollain tapaa oikeudentajuista superrikollista, joksi häntä välistä muotoillaan.

Olen silti nauttinut harvasta viime vuonna valmistuneesta elokuvasta yhtä paljon kuin Russellin ohjauksesta. Puolenvälin jälkeen tulevassa avainkohtauksessa Bee Geesin How Can You Mend a Broken Heart luo taustan altmanilaisesti liikkuvalle kameralle paljastaa henkilöistä heikkouksia, joista he eivät välttämättä ole itsekään tietoisia. Rikosvyyhdin kertomusmuoto taas muistuttaa Martin Scorsesen teoksista.

1970-luvun lopun moitteettomasti lavastava kellertävänkelmeä elokuva osaa kertoa tarinansa tavalla, joka vie mennessään.