Hiljaisuus (2011)

Ohjaus: Sakari Kirjavainen

★★☆☆☆

Suomalaisten sisukkaasta kamppailusta jatkosodassa sotilaallisesti ylivoimaista vihollista vastaan on tehty lukemattomia elokuvia eri vuosikymmenillä, kun aina uudet sukupolvet ovat ilmaisseet halukkuuttaan tulkita tapahtumia.

Niiden mietityttävästä samankaltaisuudesta huolimatta en usko tilanteen muuttuvan miksikään niin kauan kuin suora yhteys vielä elossa oleviin veteraaneihin säilyy. Jaksavatko jatkossa he, joiden isovanhemmat eivät lukeudu taisteluja todistaneisiin tai äidit ja isät heidän lapsiinsa, olla yhtä aktiivisia, riippunee paljolti siitäkin, säilyvätkö maanpuolustukselliset asenteet nykyisenkaltaisen patrioottisina myös tulevaisuudessa.

Ei ole vain kotimaisten sotafilmien yleinen ongelma hyödyntää kehittynyttä välineistöä ja teknistä osaamista väkivaltaiseen naturalismiin. Esimerkiksi Sakari Kirjavaisen edellinen pitkä teatterielokuva Tali-Ihantala 1944 (2007) on seikkaperäinen kuvaus Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjunnasta ilman minkäänlaisia psykologisia painotuksia. Sitä ei kuitenkaan kannata kauheasti verrata seuraavaan teokseen, koska edellisessä oli kyse Åke Lindmanin sairastumisen vuoksi hänen viimeisteltäväkseen langenneesta projektista.

Paljon vaativampaa on kuitenkin kurottaa liian pahoihin paikkoihin määrättyjen nuorten miesten ja naisten pään sisään möyhimään heidän yksilöllisiä pelkojaan maailmanlaajuisen myrskyn pohjoiskolkassa. Lajin perushahmoja riittää tulen edessä vapisevasta tulokkaasta kolhuja kestävään sankariin, mutta vain näihin tyytymällä jäädään paljosta.

Kuolleet kummittelevat

Hiljaisuus (2011) ei lukeudu kaikkein perinteisimpiin rintamakuvauksiin, koska siinä ei juurikaan sodita. Pienen kylän pojat astuvat palvelukseen kaatuneitten evakuoimiskeskuksessa sodan viimeisenä keväänä. Siellä pastori, vanha jermu ja lotat opastavat heidät talon tavoille ja työhönsä kaatuneitten toimittamisessa läheistensä haudattavaksi. Tunnollinen Eino tekee parhaansa täyttääkseen paikkansa kuoleman koskettamassa yhteisössä, mutta ystävänsä Antti ryhtyy oitis laittomaan kaupantekoon ja vikittelemään tyttöjä.

Ulkokultaisena käynnistyvän elokuvan pyrkimyksenä on käsittääkseni puristaa tästä etulinjan taakse vaivoin jäävästä ryhmästä sen ulkopuolisen maailman mielettömyyttä ilmentävä surrealistinen mikrokosmos, henkilöittensä uniin tunkeutuva ja harhoja lietsova ongelmakimppu.

Sakari Kirjavaisen tähtäin hakee etenkin suomalaisittain poikkeuksellisen kunnianhimoisia korkeuksia, koska sisällön visualisoiminen kysyy enemmän mihin tavanomaisella maalaisrehevyydellä pääsee. Einon valvoessa yötä kipinävahtina menehtyneiden vierellä hänenkin mielensä harhailee levottomasti, mutta juuri nämä hämärän ja valveen rajamailla viipyilevät kohtaukset kaipaisivat vankempaa tunnelmaa.

Vaalean juntturan Joonas Saartamon ja tumman ja tulisen Lauri Tilkasen esittämien toverusten suojelevan suhteen yksipuolisuus tuntuu sitä eriskummallisemmalta mitä selvemmin Antti käyttää ystävyyttä hyväkseen. Lupauksen tehneestä Einosta hiukan yksinkertaisen oloisen piirtävä Saartamo painuu silti arvoituksellisempana paremmin mieleen, vaikka hänen lunastustaan pitäisikin hivenen lapsekkaana toisintona Saartamon edellisestä suuresta filmiroolista syöpäpotilaana elokuvassa Menolippu Mombasaan (2002).

Melusaasteen keskellä tahtoo unohtua, mikä on kaikkein voimakkain ääni. Kauniin ja velvoittavan nimen ottaneelta elokuvaltakin toivoisi vielä enemmän herkistynyttä korvaa pahaenteisille merkillisyyksille, todellisille ja kuvitelluille, jotka nousevat kuin aaveet hiiskumattomasta hiljaisuudesta.

Kirjavainen tiivistää teoksensa sanomaa kukin omanlaistaan selviytymiskamppailua käyvistä ihmisistä, jotka toimivat parhaan kykynsä ja ymmärryksensä mukaan poikkeusoloissa, joita meidän on vaikea käsittää.