Ohjaus: Paul Thomas Anderson
★★★☆☆
Berliinin elokuvajuhlilla vastikään palkittu Paul Thomas Anderson johtaa Coenin veljesten kanssa uutta amerikkalaiselokuvaa, jolle tyypillinen näsäviisaus ei vaivaa hänen ilkikurista tuotantoaan. Ohjaajan uutuus perustuu löyhästi Upton Sinclairin 1920-luvulla kirjoittamaan öljyromaaniin.
Luonnonlahjakkuutena Anderson voisi työstää elokuvan aiheesta kuin aiheesta ja jälki olisi silti siedettävää. Tämän opimme viimeistään Adam Sandlerin tähdittämässä komediassa Punch-Drunk Love - rakkauden värit (2003). Hänen viides ohjaustyönsä on monin tavoin ambivalentti elokuva, jonka lopullisen arvon määrittelyyn saatetaan tarvita hieman ajallista etäisyyttä.
Anderson on jo aikaisemmissa teoksissaan tehnyt tiliä lähimenneisyyden virheistä,Boogie Nights (1997) Reaganin valtakautta edeltäneestä vapaan seksin aikakaudesta ja Magnolia (1999) vuosikymmenensä arvotyhjiön syistä ja seurauksista.
Nyt hän matkaa vielä kauemmas, käynnistäen tarinansa 1800-luvun lopulta päätyen suurta pörssiromahdusta edeltäviin vuosiin 1920-luvun toiselle puoliskolle. Siitä huolimatta hän liikkuu myös nykypäivän ongelmien ydinalueella. Aineellista hyvinvointia ja yhteiskunnan kahleista riippumatonta asemaa tavoittelevat roolihenkilöt nielevät hänen teoksissaan itse keittämiään myrkkyjä, koska he itsekkäinä kuvittelevat olevansa oman onnensa seppiä.
Andersonin hahmot tekevät pahoja asioita; he jättävät, riistävät, hyväksikäyttävät tai jopa murhaavat, mutta siltikään heidän valintojaan ei moralisoida. Ohjaajan pessimismissä ei ole silti aina tilaa humanismille, kun katkeruus ja viha nousevat pintaan ja purkautuvat inhottavilla tavoilla.
Kaikki myyvät itsensä
There Will Be Blood (2007) on suurieleinen ja monumentinomainen tragedia, ehkä liiankin alleviivatusti. Se alkaa lähes repliikittömällä neljännestunnilla, vangitsevalla jaksolla kiviseen maahan kaivautuvasta miehestä, joka etsii kultaa henkensä kaupalla. Ennen kuin kuvaan on rajattu ainuttakaan roolihenkilöä, tietää katsoja heille käyvän huonosti.
Sitten Anderson loikkaa 1900-luvun alkuun ja käynnistää elokuvan varsinaisen juonen teollisen kapitalismin etenemisestä valtavat öljyvarannot sisältävässä Kalifornian osavaltiossa. Teoksen päähenkilö on orpopoikaa kasvattava öljymies, joka vannoo tekevänsä kaiken työn itse ja jonka sanaan seudun epäröivät ihmiset voivat luottaa. Öljytornit kohoavat kuivaan maastoon, työmaan lähelle nikkaroidaan nuoren pastorin johtama kirkko, ja musta kulta alkaa vaatia veronsa.
Joissakin arvioissa teosta on kritisoitu markkinatalouden vaiheiden puutteellisesta erittelystä, toisissa taas on syytetty seurakunnan jäseniä huumaavan pastorin hahmon jäämisestä tarinan jalkoihin. Elokuvaa analysoidessa tulee kuitenkin muistaa, että ohjaajan työstämä ja aiheista kiteytyvä teema on ihmistä riivaava ahneus. Juonen palaset ja ihmiset ovat loogisesti alisteisia tälle kokoavalle näkemykselle. Yksi roolihenkilöistä myy sielunsa, toinen arvonsa ja kolmas elää valheilla.
Tämän sisäistettyään on helpompi ymmärtää erakoituva öljy-yrittäjä ja valheellinen profeetta saman taudin saaviksi potilaiksi, jotka ovat valmiita kumartamaan väärää Jumalaa taloudellisen hyödyn alttarilla. Teoksen avainkohtauksissa kapitalismi ja uskonto ottavat mittaa toisistaan, kummankin aatteen edustajien kuvitellessa itsensä voittajiksi.
Amerikkalaisuuden keskeisiin voimiin kohdistuva kritiikki on näissä episodeissa huomattavan kärjekästä.
Suuret esikuvat
Demonisoituvasta suurmiehestä rakennettu muotokuva, hänen henkilökohtainen rappionsa ja markkinatalouden mekaniikan aihe rinnastavat elokuvan lukemattomiin teoksiin, mutta klassikoista Citizen Kane (1941) ja Jättiläinen (1956) kummittelevat ikävästi taustalla. Komeat puitteet, dynaaminen visuaalinen kieli ja väkevä teema ovat vahvuuksia, mutta varsinainen omaperäisyys Paul Thomas Andersonin teoksesta puuttuu. Kuinka häiritsevää tämä on, riippuu pitkälti katsojan mielentilasta.
Neljälle vuosikymmenelle ulottuva draaman kaari huipentuu Xanadun kaltaisessa linnakkeessa, jonne vauras öljymies on vetäytynyt Charles Foster Kanen tavoin, rakkauden ja laupeuden hylänneenä. Jakson on tarkoitus olla kaiken nähdyn voimallinen summa, mutta episodi jättääkin hämmentyneeksi, sillä tapahtumia johdattaa yhtä paljon ennalta määräytyvyys kuin henkilöistä leimahtava epätoivo. Ympyrä sulkeutuu, mutta perusteluketjussa ammottaa aukko.
Paul Thomas Anderson ja Coenin veljekset ovat sukulaissieluja, koska heidän eilistä Amerikkaa peilaavissa tilityksissään ahneilla on aina saastainen loppu.
Luonnonlahjakkuutena Anderson voisi työstää elokuvan aiheesta kuin aiheesta ja jälki olisi silti siedettävää. Tämän opimme viimeistään Adam Sandlerin tähdittämässä komediassa Punch-Drunk Love - rakkauden värit (2003). Hänen viides ohjaustyönsä on monin tavoin ambivalentti elokuva, jonka lopullisen arvon määrittelyyn saatetaan tarvita hieman ajallista etäisyyttä.
Anderson on jo aikaisemmissa teoksissaan tehnyt tiliä lähimenneisyyden virheistä,Boogie Nights (1997) Reaganin valtakautta edeltäneestä vapaan seksin aikakaudesta ja Magnolia (1999) vuosikymmenensä arvotyhjiön syistä ja seurauksista.
Nyt hän matkaa vielä kauemmas, käynnistäen tarinansa 1800-luvun lopulta päätyen suurta pörssiromahdusta edeltäviin vuosiin 1920-luvun toiselle puoliskolle. Siitä huolimatta hän liikkuu myös nykypäivän ongelmien ydinalueella. Aineellista hyvinvointia ja yhteiskunnan kahleista riippumatonta asemaa tavoittelevat roolihenkilöt nielevät hänen teoksissaan itse keittämiään myrkkyjä, koska he itsekkäinä kuvittelevat olevansa oman onnensa seppiä.
Andersonin hahmot tekevät pahoja asioita; he jättävät, riistävät, hyväksikäyttävät tai jopa murhaavat, mutta siltikään heidän valintojaan ei moralisoida. Ohjaajan pessimismissä ei ole silti aina tilaa humanismille, kun katkeruus ja viha nousevat pintaan ja purkautuvat inhottavilla tavoilla.
Kaikki myyvät itsensä
There Will Be Blood (2007) on suurieleinen ja monumentinomainen tragedia, ehkä liiankin alleviivatusti. Se alkaa lähes repliikittömällä neljännestunnilla, vangitsevalla jaksolla kiviseen maahan kaivautuvasta miehestä, joka etsii kultaa henkensä kaupalla. Ennen kuin kuvaan on rajattu ainuttakaan roolihenkilöä, tietää katsoja heille käyvän huonosti.
Sitten Anderson loikkaa 1900-luvun alkuun ja käynnistää elokuvan varsinaisen juonen teollisen kapitalismin etenemisestä valtavat öljyvarannot sisältävässä Kalifornian osavaltiossa. Teoksen päähenkilö on orpopoikaa kasvattava öljymies, joka vannoo tekevänsä kaiken työn itse ja jonka sanaan seudun epäröivät ihmiset voivat luottaa. Öljytornit kohoavat kuivaan maastoon, työmaan lähelle nikkaroidaan nuoren pastorin johtama kirkko, ja musta kulta alkaa vaatia veronsa.
Joissakin arvioissa teosta on kritisoitu markkinatalouden vaiheiden puutteellisesta erittelystä, toisissa taas on syytetty seurakunnan jäseniä huumaavan pastorin hahmon jäämisestä tarinan jalkoihin. Elokuvaa analysoidessa tulee kuitenkin muistaa, että ohjaajan työstämä ja aiheista kiteytyvä teema on ihmistä riivaava ahneus. Juonen palaset ja ihmiset ovat loogisesti alisteisia tälle kokoavalle näkemykselle. Yksi roolihenkilöistä myy sielunsa, toinen arvonsa ja kolmas elää valheilla.
Tämän sisäistettyään on helpompi ymmärtää erakoituva öljy-yrittäjä ja valheellinen profeetta saman taudin saaviksi potilaiksi, jotka ovat valmiita kumartamaan väärää Jumalaa taloudellisen hyödyn alttarilla. Teoksen avainkohtauksissa kapitalismi ja uskonto ottavat mittaa toisistaan, kummankin aatteen edustajien kuvitellessa itsensä voittajiksi.
Amerikkalaisuuden keskeisiin voimiin kohdistuva kritiikki on näissä episodeissa huomattavan kärjekästä.
Suuret esikuvat
Demonisoituvasta suurmiehestä rakennettu muotokuva, hänen henkilökohtainen rappionsa ja markkinatalouden mekaniikan aihe rinnastavat elokuvan lukemattomiin teoksiin, mutta klassikoista Citizen Kane (1941) ja Jättiläinen (1956) kummittelevat ikävästi taustalla. Komeat puitteet, dynaaminen visuaalinen kieli ja väkevä teema ovat vahvuuksia, mutta varsinainen omaperäisyys Paul Thomas Andersonin teoksesta puuttuu. Kuinka häiritsevää tämä on, riippuu pitkälti katsojan mielentilasta.
Neljälle vuosikymmenelle ulottuva draaman kaari huipentuu Xanadun kaltaisessa linnakkeessa, jonne vauras öljymies on vetäytynyt Charles Foster Kanen tavoin, rakkauden ja laupeuden hylänneenä. Jakson on tarkoitus olla kaiken nähdyn voimallinen summa, mutta episodi jättääkin hämmentyneeksi, sillä tapahtumia johdattaa yhtä paljon ennalta määräytyvyys kuin henkilöistä leimahtava epätoivo. Ympyrä sulkeutuu, mutta perusteluketjussa ammottaa aukko.
Paul Thomas Anderson ja Coenin veljekset ovat sukulaissieluja, koska heidän eilistä Amerikkaa peilaavissa tilityksissään ahneilla on aina saastainen loppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti