A Single Man (2009)

Ohjaus: Tom Ford

★★★★☆

Pettymyksistä herkistynyt itsetuhoisuus muodostaa vakavan aiheen muotisuunnittelija Tom Fordin esikoisohjauksessa, joka kertoo yhden päivän tapahtumista Los Angelesissa asuvan yliopistoprofessorin elämässä marraskuisena päivänä vuonna 1962.

Kylmän sodan esiriputtamassa maailmassa Kuuban ohjuskriisi vain kuukautta aiemmin oli viedä osapuolet perikadon partaalle samalla, kun opettajan elämässä oli sattunut traagisuudessaan lamauttava isku. Suru monivuotisen miesystävän menehtymisestä auto-onnettomuudessa ei ole hellittänyt, joten kuluvan vuorokauden aikana hän aikoo järjestää asiansa kuntoon ennen elämänsä saattamista päätepisteeseensä.

Alakuloisesti tuijotteleva luennoitsija hyvästelee töihin lähtiessään siivoojansa, tyhjentää myöhemmin pankkilokeronsa, ostaa luoteja revolveriinsa ja kirjoittaa jäähyväisviestinsä. Hautajaisasunsakin hän laskostaa kuolinvuoteensa viereen siistiin valmiuteen. 

Kaikki haluavat rakastaa

Ylitsepääsemätön tuska yksin jäämisestä on kaksin verroin kauheampaa, kun sitä ei pääse purkamaan yhteisöjen normaaleissa hyvästelyrituaaleissa. Miesystävän perhe ei ole koskaan hyväksynyt tämän homoseksuaalisuutta, eikä kumppani näin ollen ollut tervetullut myöskään rakastettunsa hautajaisiin.

Elämän kylmiä tosiasioita ei ole tunnustanut hänen Lontoon aikainen naispuolinen seurustelukumppaninsakaan, masentuneisuuttaan särkyneestä avioliitosta alkoholiin hukuttava Charley, joka liehittelee miehiin menevää ystäväänsä, eikä myöskään opettajaansa pakkomielteisesti lähestyvä Kenny, seksuaalisuuttaan hakeva opiskelijapoika.

Takaumien mennyt arkinen onni peilautuu nykyhetken pingottuneeseen ahdistuneisuuteen kaikkien henkilöiden vain etsiessä itseään ja porttia pelastukseen.

Kova peruskysymys

A Single Man (2009) ei peittele ohjaajan taustaa kansainvälisenä suunnittelijaguruna, sillä kaikki puvustuksen nyansseista aina kodin arkkitehtuuriin väreilee huippumuodikasta eleganssia. 

Sisäänpäinkääntyneellä kuivakkuudella vapaaehtoisen luopumisen valintaa ilmentävä Colin Firth pysyttelee kaukana poseerauksista, joten kellertävänhämyiset hidastelut visuaalisessa ilmaisukielessä eivät pääse vaikuttamaan itseisarvoisilta, vaan jopa korostavat päähenkilön irrallisuutta ympäristöstään.

Brittinäyttelijän näennäinen ilmeettömyys sisältää vaimeasti nykiviä sävyjä, jotka ovat linjassa teoksen yksinkertaiseen viestiin elämän pienten hetkien merkityksestä. Teoksen suurin puute kytkeytyy aikajänteeseen, jonka raameihin puristetaan paljon asiaa.

Hienovirittynyt lopputulos liikkuu henkisen alistumisen liepeiltä kohti elämän kovaa peruskysymystä siitä, voiko silmänräpäyksessä muuttuvissa ihmiskohtaloissa olla mitään mieltä ja kuinka jonkin tärkeän lopusta ikinä pääsee uuden alkuun. Jaksaaksemme elää tarvitsemme uskoa siihen, että toivossa on hyvä elää.