Kohtaamisia (2010)

Ohjaus: Saara Cantell

★★★☆☆

Viimeistään siirryttäessä 1990-luvulta uudelle vuosituhannelle lukuisten henkilöhahmojen irrallisiin tarinoihin haarautuvat episodielokuvat yleistyivät läntisten markkinoiden festivaalihiteistä suuren yleisön suosimiksi vaihtoehtoelokuviksi.

Yksilökeskeisinä kertomuksina ne ovat kohtalaisen huokeita valmistaa ja niissä on jo sisäänkirjoitettuna tarpeeksi draamaa houkutellakseen eturivin näyttelijöitä pilkkahinnalla muutaman minuutin rooleihin.

Moni heistä ja katsojista varmasti näkee elokuvat vastaiskuna viihdejättien tietokoneistetuille tehostepaukuille, joissa ihmiset typistyvät liekehtivien tornien, dinosaurusten, jättiläiskäärmeiden ja avaruuslautasten rinnalla sormenpään kokoisiksi.

Toisaalta muodikkaan itseriittoisissa taiteiluissa on se huomiolle pantava nurinkurinen piirre, että niissä mieluummin muoto selittää sisältöä kuin sisältö muotoa, vaikka poikkeuksiakin toki on.

Lähes aina nimittäin kohtauksia yhteen sitovista hahmojen hiuksenhienoista hipaisuista tiivistyy teemaksi elämän armoton sattumanvaraisuus, jossa vaikeat valinnat voisivat olla kokonaan toisia erilaisissa olosuhteissa. Kääntyä kadulla oikealle vasemman sijaan – ja elämäsi tärkein henkilö ei olisikaan edessäsi.

Kasdanista Cantelliin

Robert Altmanin Oikopolkuja (1993) ja Quentin Tarantinon Pulp Fiction (1994) mainitaan usein modernin episodielokuvan tienraivaajina, mutta oikeampaa on nostaa esiin Lawrence Kasdaninniitä varhaisempi Grand Canyon (1991). Ensimmäinen kotimainen tuotanto, Jarmo LampelanJoki (2003) vie sirpaleiset tapahtumat hektisen metropolin sykkeestä pieneen maalaiskaupunkiin meikäläisen elämänpiirin kokoiseen maisemaan.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Saara Cantell on siis edellä selostetulla tiellä toisessa kokopitkässä elokuvassaan, jossa keskeistä on kymmenkunnan henkilön naisnäkökulma. Miehille elokuvassa on varattu hyysättävien lurjusten arveluttava rooli, olivat he sitten sekakäyttäjiä, petipotilaita tai petollisia aviomiehiä.

Avausjakso iskee vastaan arvaamattoman voimakkaana, ja vakuuttavampaa näyttelijäntyötä kuin mitä Anneli Saulilta ja Jenni Banerjeelta näemme saa kyllä kotimaisista elokuvista hakea.

Hermostuneesti värisevä Emmi ja poikaystävärenttunsa ovat tulleet vieraisille Emmin isoäidin Martan luo, mutta kyläilyn motiivina on päästä käsiksi suvussa kulkeneeseen arvokkaaseen koruun. Kohtauksen henkilökuvaus ei siltikään suostu näkemään tilannetta mustavalkoisena, vaan väärille raiteille haksahtaneesta nuoresta äidistä kyllä huomaa, ettei mummon painostaminen ole mieluinen tehtävä.

Yhden oton kohtauksia

Tästä Kohtaamisia (2010) rakentaa kohtaloitaan episodielokuvalle perinteisin menoin siten, että joku aiemmin kuvissa esiintynyt henkilö vilahtaa toisen kohtauksen taustalla. Sangen usein nämä varjostukset jäävät kuitenkin aavistuksen päälleliimatun oloisiksi, kuten lajille ominaista on.

Cantellin visuaalinen kieli lasketaan rohkeasti pitkien leikkaamattomien otosten varaan, joissa kuitenkin liikutaan sekä syvyys- että leveyssuuntaan luontevasti ja ilmaisevasti. Vähäisintäkään temppuilua ei esiinny, joten henkilöiden henkinen kuormitus pääsee esiin. Oivallisissa siirtymissä joku lavastuksen pieni yksityiskohta tarjoaa ankkurin seuraavaan jaksoon.

Silloin kun henkilöhahmoja on näin paljon, heidän säilyttämisensä tasavertaisina muutenkin kuin valkokangasajan suhteen on hankalaa ja tämän elokuvan vahva alku jättää väistämättä paljon varjoonsa. Elämänmaun elokuva tallentaa laimentamattomana kirveleviin kohtauksiinsa ja aivan epäsuskottavalta tuntuu ainoastaan perheenäidin yllättävä avautuminen häntä puhuttelevalle huumeveikolle.

Kaikkea televisiomaisuutta sisätilojen arkisuudesta ei ole saatu häivytettyä, mutta kokonaisuus lähentelee joka tapauksessa kiitettävää. Tällaisiin murheisiin kenen tahansa on helppo samastua, siinä Saara Cantellin ohjaustyön päällimmäisin sisällöllinen merkitys.