Betoniyö (2013)

Ohjaus: Pirjo Honkasalo

★★★☆☆

Pirjo Honkasalon ohjaama Betoniyö (2013) jää suomalaisen elokuvan historiaan teknisistä ansioistaan etenkin kuvauksen ja valaisun osalta, mutta teoksen sisältö jättää viimeistellyn ilmaisun rinnalla väistämättä hiukan ulkokultaisen vaikutelman kaikessa kohtalokkuudessaan.

Epäilin ongelmaa jo lukiessani teoksen taustalla olevaa kirjaa. Elokuva perustuu Pirkko Saision varhaiseen, samannimiseen teokseen (1981), jonka vuolaan dialogin Honkasalo on sovittanut häikäisevän elokuvalliseen muotoon. Kuvittaminen sanan negatiivisessa mielessä loistaakin vain poissaolollaan, joten tässä mielessä yleisö voi huoahtaa.

Elokuvan alussa päähenkilöstä nähdään peilin kautta paljonpuhuva kasvokuva, joka peittyy peilin pinnalle tiivistyvästä höyrystä. Metrovaunukin uppoaa raiteilta veteen. Minuus on liikkeessä ja muuttumassa, persoona häilymässä tai ehkä joku on katoamassa kokonaan. Voiko Simo herätä painajaisestaan?

Ei kompromisseja

Honkasalon yli kolmenkymmenen vuoden taiteilijanura ensin Pekka Lehdon aisaparina, sitten itsenäisenä elokuvantekijänä entistä useammin dokumenteissa, on tehnyt hänestä yhden tunnetuimmista suomalaisohjaajista maailmalla. Laskutikuksi kelvatkoon esimerkiksi Cannesin elokuvajuhlien kilpasarja, jonne kotimaisista ohjaajista ovat heidän lisäksi yltäneet vain Erik Blomberg, Matti Kassila ja Aki Kaurismäki.

Tuotantonsa kaikilla mittareilla kiitellyimmän teoksen Melancholian 3 huonetta (2004) Honkasalo valmisti epämuodikkaasti Tsetsenian sodan runtelemista katu- ja orpolapsista. Sen jälkeen hän jatkoi vielä edellistäkin vaiteliaammalla ja sisäänpäinkääntyneemmällä muotokuvalla nyrkkeilijästä buddhapapiksi muuttuneesta japanilaismiehestä elokuvassa Ito - Seitti - kilvoittelijan päiväkirja (2010).

Tietokoneen kovalevyltä suoraan filmille printattu dokumentti hehkuu parhaimmillaan kuun- ja neonvalossa kylpevän öisen Tokion varjomaailmaa kuin Los Angeles pimeyttään jonkun Michael Mannin rikoselokuvissa. Betoniyön mustavalkoiset kuvat taas vertautuvat ehkä eniten Lars von Trierin Europaan (1991), vaikka yhtäläisyyttä vanhan ja uuden yhdistymisessä on myös Kaurismäen mustavalkoteokseen Juha (1999).

Nostan siis jälleen vilpittömästi hattua Honkasalolle järkkymättömyydestä välttää kompromisseja. Saision romaanin tapahtumat sijoittuvat filmiversiossa 2000-luvun Suomeen, mutta sekä ajan että paikan vaikutelmaa leimaa tietty kaupunkimiljöön kalsea anonymiteetti. Tämä on ohjaajan keino ja mahdollisuus tavoitella yleispätevyyttä, jota eivät jotkut tunnistettavat maiseman kiintopisteetkään horjuta.

Veljeksiä ja valtapelejä

Kerrostalobunkkerissa kituuttavan työläisperheen sisäiset jännitteet luovat taustan ohuelle ja vain yhden tumman yön kestävälle kuljeskelujuonelle, jonka muutamia henkilöitä ovat siis teinipoika Simo, isoveljensä ja äitinsä sekä naapuritalon taiteilija. Simo on käymistilassa, jota kiihdyttävät vankilatuomiota kärsimään lähtevän veljen kyyniset ajatukset elämästä, itseään pettävän äidin lepertelevät taivuttelut ja valokuvaajamiehen oudolta kalskahtava käytös.

Vieraantuminen on jo pitkällä, joten hintakin voi olla melkoinen. Ehkä Honkasalo kommentoikin nukahtaneissa lähiöissä sikiävää väkivaltaa.

Betoniyötä ei voi syyttää tarinakeskeisyydestä, sillä sen ytimessä on visio, tyylillisesti liki noir-fantasiaa hipova näkemys heikoista ihmisistä oikeiden pettymysten ja toden edessä. Sen henkilöt joutuvat kohtaamaan erillisyytensä ja siten myös itsensä. Luultavasti siksi Honkasalo suosii ilmaisussaan heijastavia pintoja: peilejä, peltejä, lasia, metallia ja vettä, jotka viittaavat häilyvän persoonan eri puoliin. Yksilö pirstaloituu ja hakee suuntaa, mutta tarjolla tuntuu olevan vain jo valmiiksi rikkoutuneita unelmia.

Lopputulos on äärimmäisen tyylitelty, eikä siitä löydä helposti perinteistä tarttumapintaa. Emotionaalisesti elokuva on kylmä ja jopa julma. Ainakaan Honkasalo ei saarnaa tai suostu sentimentaaliseksi. Lumoavan kaunis elokuva voi tietysti päihdyttää pelkällä visuaalisuudellaankin, mutta rohkeampi sukellus syvyyssuuntaan myös sisällössä olisi helpottanut teokseen rakastumista.

Kirjoitus on julkaistu ensin Demokraatissa.