Coco avant Chanel (2009)

Ohjaus: Anne Fontaine

★★☆☆☆

Vaikka lännen markkinahumussa teollisuusvakoilu ja ideoiden ”päivittäminen” ovat arkipäivää, lienee pelkkää sattumaa, että tänä syksynä meillä Suomessa nähdään valkokankailla kaksi tyyli-ikoni Gabrielle ”Coco” Chanelista tehtyä pitkää näytelmäelokuvaa. Tietääkseni lähin juhlavuosi on vasta 2010, jolloin tulee kuluneeksi sata vuotta hänen muotitalonsa perustamisesta.

Totta kai elokuvat ovat aiheensa ja ranskalaisuutensa vuoksi toistensa mittatikkuja, mutta rajauksiltaan ne pikemminkin täydentävät toisiaan kuin sotivat toisiaan vastaan. Vapaaehtoisesti en kutsuisi kumpaakaan nerokkaaksi filmiksi, vaikka tekijät ovatkin halunneet välttää kaikkein perinteisimmät elämäkertateosten kaavat.

Jan Kounen keskittyy omassa ohjauksessaan jo kuuluisuuteen kohonneen vaatesuunnittelijan ankaran vapaamieliseen aikuisuuteen hakiessaan eroottisen rakkauden sekä taiteen ja muodin luomisen välille yhtymäkohtaa täydellisestä antautumisesta, jota ei ole aina muiden helppo sietää. Suunnittelijan suhde venäläissäveltäjään tavoittaa jotakin tästä, mutta muutoin Coco Chanel & Igor Stravinsky (2009) jättää kylmäksi.

Etukäteen arvelin nyt ilmestyvän elokuvan kiinnostavimmaksi kysymykseksi sen, eroaako Coco avant Chanel (2009) olennaisesti verrokistaan näkökulmaltaan, vastaahan sen ohjauksesta nainen, seksuaalisuuden kysymyksiä myös Suomessa nähdyssä Nathaliessa (2003) tutkiskellut Anne Fontaine?

Orpolapsi ja kapakkalaulaja

Ainakin kohde johdattaa käsittelijäänsä sukupuolisuuden aiheen suuntaan, sillä äitinsä kuoleman jälkeen orvoksi jätetty tyttö katkeroitui isälleen, ja miehille, iäksi. Naimisiin hän ei koskaan suostunutkaan menemään.

Ohjaaja kuitenkin kuittaa hylkäämisen pelkkänä tarinan ponnistuslautana, jättäen taustat ja merkitykset katsojan oletetun tiedon varaan. Pysyväksi jääneellä lempinimellä Coco kapakassa livertäneenä laihana laululintuna menestys olisi jäänyt saavuttamatta, mutta järkisuhde vauraaseen paroniin merkitsee läpimurtoon johtavan reitin ensimmäistä askelta.

Itsetietoisena ja uppiniskaisena kapinallisena miehisiksi miellettyjä asuja suosiva nainen ei suostu yhteiskunnan muottiin eikä kenenkään poljettavaksi vaan tekee keskiluokkaisessa katsannossa kyseenalaisia vaihtokauppoja omilla ehdoillaan.

Cocon antautumisessa toisen elätiksi ja rakastajattareksi Fontaine näkee neutraalisti tilaisuuden, johon sisäisesti moderni liikenainen ja päämäärän eteen työskentelevä taiteilija saattaa tarttua.

Teoksen aikajänne kattaa vielä muodin mallikappaleen debyytin Pariisin parrasvaloissa. Näin menestyksestä maksettava hinta jää portaikkoon asettuneen diivan lasittuneen katseen herättämien arvailujen varaan.

Sosiaalisen sukupuolen rajoja rikkovan sisupussin ja gender-blender-uhmakon tarinassa ryysyistä rikkauksiin sivutaan myös ranskalaisen ylimystön joutilaisuutta. Otteesta kuitenkin puuttuu tarvittava kriittinen sekä feministinen puristus.

Jännittävää kyllä, periranskalainen vapaamielisyys loppuu makuukammarissa, oletettavasti nimirooliin kiinnitetyn Audrey Tautoun puhtoisen imagon varjelemiseksi.

Avarakatseista romanssikäsitystä vaalineen laskelmoivan liikenaisen tapauksessa petiin vedetty raja tuntuu luonnottoman siveältä.