Whatever Works (2009)

Ohjaus: Woody Allen

★★☆☆☆

Woody Allen loi nahkansa uudelleen kireissä rikoselokuvissa Match Point (2005) ja Cassandra´s Dream (2007), joissa hän osoittaa ymmärtävänsä eurooppalaisia nousukasneurooseja siinä missä amerikkalaisen suurkaupunkisivistyneistön kehäänsä kiertäviä parisuhdeongelmiakin. Tosin niiden välissä ja jälkeen syntyi kaksi hieman perinteisempää komediaa, ohjaajan toistaiseksi viimeisen roolityön sisältävä Scoop (2006) ja Vicky Cristina Barcelona (2008).

Maisemanvaihdos Lontooseen tuuletti ullakkoa, sillä kalenteria täytyy kääntää aina lukuun 1981 päästäkseen vuoteen jolloin Allenilta ei ilmestynyt uutta elokuvaa!

Sahaaminen lajityyppien välillä on sataprosenttista taiteellista vapautta vaalivalle Allenille vaivatonta, sillä hänen puheessa pitäytyvät teoksensa ovat rahoittajille huokeita ja riskittömiä. Lisäksi on tärkeää sisäistää tyylin hienovireisyys, jossa ohjauksen vivahteita ohuesti viilaamalla mistä tahansa hänen komediastaan kuorii tragedian ja päinvastoin. Allenin skenaariot kun ovat huomattavan kaavamaisia, vaikka ne ehkä tuntuvat huitaistuilta. Tässä on niiden viehättävä ainutlaatuisuus, mutta myös sudenkuoppa.

Paluu New Yorkiin

Whatever Works (2009) kiinnostaa elokuvanharrastajia Allenin paluuteoksena Pohjois-Amerikan itärannikolle, New Yorkin jäljentämättömään mielenmaisemaan. Ohjaajan ironinen maailmankatsomus ja temaattinen perusnäkemys rakkaudesta neuroottisena arpapelinä, jossa kaikki rakastavat vääriä ihmisiä eikä kukaan tule onnelliseksi, on tallella, mutta tutun kulmakunnan kuppilat, puistot ja galleriat herkistävät myös kiitollisuutta, josta seuraa yllättävää elämänmyönteisyyttä.

Ilmeisesti Allenkin tiedostaa optimismin herättämän huolen hänen kärttyisyyttään arvostavassa katsojassa tarkentamalla vuoropuhelun suorasanaisemmaksi kuin vuosiin. Työtä helpottaa tunnistettava äkäisen newyorkilaisälykön päärooli, johon hän tällä kertaa istuttaa kuusikymppisen koomikko Larry Davidin. Ei ole aivan yksinkertaista astua Manhattanin pikkuisen suutarimiehen tekemiin ja käyttämiin saappaisiin.

Pappa ja peräkylän prinsessa

Elokuva kertoo kotikatunsa kortteliringissä tyhjää jauhavasta eläkeläisukosta, jonka elämän sotkee huitsin Nevadasta metropoliin saapuva maalaistyttö. Pahansisuisen papparaisen solvauksille immuuni naiivi hupakko onnistuu maanittelemaan yösijan ukkelin sotkuisesta asunnosta eikä lähde asetuttuaan kulumallakaan.

Epärealistisessa, joskin Allenin omaa henkilöhistoriaa hivenen myötäilevässä komediassa bimbo blondi rakastuu päättömästi kaikin keinoin tästä eroon yrittävään rasittavaan huuliveikkoon.

Tarinan toisessa vaiheessa tyttärensä perässä kaupungin valoihin ilmaantuva äiti, jos mahdollista vielä stereotyyppisempi hahmo, ryhtyy järjestelemään lapsukaiselleen sopivampaa miesseuraa tehden samalla omassa elämässään täyskäännöksen.

Vitsien määrässä ja laadussa elokuva lyö laudalta minkä tahansa nykykomedian. Sivistymättömiä maalaistolloja avoimesti pilkkaavana käsikirjoittajana Allen tarjoaa vastapainoksi narsistisen kulttuurisnobin muotokuvan ikääntyneestä ja itsestään hullantuneesta neropatista, jonka hiuksista on jäljellä lähinnä muisto ja empatiasta ei sitäkään vähää.

Järin täyteläisiksi kultivoituja piikkejä sisältäviä kohtauksia ei kuitenkaan voi kehua, vaikka komedian perusjipot kirjoittajavelho taitaisi vaikka päällään seisten.

Kaikki kelpaa, jokaiselle jotakin

Allenin tuotannolle epätyypillisesti sosiaalisista pakkopaidoista irtaantuminen ei johdakaan vain uusiin uniin ja umpikujiin. Taide vapauttaa, seksi sähköistää ja ahdistus helpottaa suurkaupungin sykkeessä, jossa joku muu näkisi vieraantumista, yksinäisyyttä ja väkivaltaa.

Metaelokuvallisia jaksoja voi halutessaan tulkita myönteisesti siten, että normaali päähenkilöys yksilön arjessa ulottuu narsistisen keskushenkilön tapauksessa johdonmukaisesti välitöntä lähiympäristöä laajemmalle.

Suvaitsevaista elämänasennetta rakkauden erilaisiin ilmenemismuotoihin myötäillen Whatever Works on täsmälleen sitä mitä lupaa kannustaessaan tarttumaan tilaisuuteen kuka mitenkin. Juuri mikään inhimillinen ei ole kategorisesti oikein tai väärin, eikä koskaan voi tietää, keneen pudotessaan törmää.

Lopussa pettymyksen aiheuttava kokonaisuus edustaa intellektuellia, mutta esitelmöivää, hiukan innotonta ja liiankin sapluunallista puhekomediaa.