Cosmopolis (2012)

Ohjaus: David Cronenberg

★★☆☆☆

Talouskriisin pitkittyessä kasvavat myös kriittiset epäilyt sen syistä ja seurauksista. Laskua edeltäneen nousun vuosina ilmestynyt Don DeLillon romaani (2003) nuoren pörssipelurin riskinotosta näyttää nyt profeetalliselta julistukselta, koska sen surrealistinen satiiri iskee ajan hermoon vielä vihlaisevammin kuin amerikkalaiskirjailijakaan ehkä uskoi kymmenen vuotta sitten teosta laatiessaan. Vain valuutta on vaihtunut kiinalaiseen.

Opuksen filmatisoinnin pitkittymisen esteenä lienee kyynisesti kapitalismiin suhtautuvan näkökulman lisäksi ollut mahdottomaksi mielletty muoto. Se pitää sisällään vain yhden vuorokauden tapahtumat ja nekin lähinnä miljonäärin valkoisen limusiinin sisällä, eikä tarinassa ole perinteiseksi ymmärrettyä juonellisuutta.

"Epäelokuvallisen" teoksen päähenkilö on puolestaan tunteiltaan jäinen erakko, ympäristöstään vieraantunut taskulaskin ja rahantekokone, jolle romaani ei tarjoa ainuttakaan vapauttavaa vertailukohdetta. Esimerkiksi Oliver Stonen Wall Street (1987) pehmentää juppikuvaansa pyrkyrin rasvanahkaisen isän työväenluokkaisuudella, josta kirjailija DeLillo ja elokuvaohjaaja David Conenberg eivät väläytä vilaustakaan.

Identiteetit ja idyllit

Kanadalainen loi maineensa b-filmien kuvastoa hyödyntävillä kauhuelokuvilla jo vuosikymmeniä sitten, siirtyen ruumiillisista metamorfooseista hiljalleen pään sisään. Spider (2002) tapahtuu jo kokonaan keskushenkilönsä, skitsofreenisen miehen mielen harhatasoilla, ja Cosmopolis (2012) jatkaa tätä linjaa.

Hänen loikassaan marginaalien säikyttelijästä identiteettikriisejä puntaroivaksi taiteilijaksi näkyy myös nyt vastaavaa synteesiä koko uran teemoista ja visuaalisista kärjistyksistä kuin elokuvassa A History of Violence (2005), jossa seesteisen pinnan alta ryöpsähtävä hillitön väkivalta tekee tuhojaan amerikkalaisessa perheidyllissä.

Valuuttakeinottelijan mieli ei ole älyköille idylli vaan painajainen, mutta sen kylmään kalkulointiin pelkistyy silti omahyväisyydestä opinkappaleen tehneen kulttuurimme kilpailukeskeisyyden ihannoitu ydin. Lopputulos on tietysti karikatyyri, mutta toisaalta elokuva ei edes pyri olemaan realistinen. Se on todellisuutta tulkitseva ja ennakoiva dystopia vailla pelastavia elementtejä, matka henkiseen rappioon ja ratkaisun hetkeen, jossa valinta ei ole päähenkilön.

Tavanomaiselle kehitys- ja kasvutarinalle Cronenberg ei jätä pienintäkään sijaa. Lopussa kukaan ei muutu, ole esikuvallinen tai sankari.

Teini-idolista ihmiskuoreksi muuttuva Robert Pattinson on Cronenbergin yllätysvalinta pääosaan, päätös, jonka hän on myöntänyt olleen laskelmoitu.

Pitkä matka parturiin

Investointipankkiiri käynnistää aamunsa ilmoittamalla venäläiselle autokuskilleen olevansa hiustenleikkuun tarpeessa, mutta tehtävään kelpaa vain kaupungin toisella laidalla liikettä pitävä parturi. Tekijät tietysti tietävät, että talouselämässä hiustenleikkuulla, haircutilla, on myös velkakirjan vakuusarvon laskuun liittyvä merkitys.

Päivän mittaiseksi venyvän matkan aikana nousukas halkoo mielenosoittajien kansoittamia katuja kohti päämääränsä osoittaen aitoa kiinnostusta vain epäsymmetriseen eturauhaseensa. Kuin pisteeksi piittaamattomuudelleen hän haluaa ostaa maalari Mark Rothkon modernin taiteen kappelin oman olohuoneensa monumentiksi. Murhakin on pelissä vain bisneksen jatketta, kuten Ritari Siniparrassa (1947) tai Amerikan psykossa (kirja 1991, elokuva 2000).

Yhtäläisyysmerkkien laittaminen ylettömän vaurauden ja onnettoman elämän väliin edustaa tahallisessa liioittelevuudessaankin kovin osoittelevaa tendenssiä. Ohjaaja tulkitsee romaania huomattavan kirjaimellisesti (ihmis)kuvillaan, joissa tyhjää jauhavat henkilöt puhuvat eleettömästi toistensa ohi ja päälle. Elokuvassa kukaan ei kuuntele toistaan, koska kaikki katsovat vain itseään. Niin myös keinottelijan kakuttava epäsympaattinen häirikkö, jolle tempaus on vain yksi henkilökohtainen riemuvoitto.

Cronenbergin Cosmopolis on nyt ajankohtainen teos, mutta tallentaako se aikaa jotenkin ohi ilmeisten ajatustensa, on paljon hankalampi kysymys. Se on selvästi taiteellinen työ omalakisessa absurdiudessaan, mutta se tuskin edes haluaa haastaa katsojaa hedelmättömänä pitämäänsä vuoropuheluun papakaijana palpattavien hermoraunioidensa kanssa. En ennusta klassikon virkaa sanallisten ideoiden itseriittoiselle esitykselle.