Puhdistus (2012)

Ohjaus: Antti J. Jokinen

★★★☆☆

Puhdistus (2012) on monella tapaa juuri sellainen teos kuin odotin ohjaajalta, jolla on takanaan yksi ainoa pitkä ohjaus ennen tätä, ja tuotantoyhtiöltä, joka tekee yleisöön meneviä elokuvia. Puhdistus on myös paljon parempi elokuva kuin odotin.

Se alkaa ja päättyy syysharmaaseen peltomaisemaan seisahtuneisiin unenkaltaisiin kuviin, joihin elokuvataiteen mestaritkin olisivat tyytyväisiä. Niiden väliin jää yksi uuden kotimaisen kirjallisuuden ja elokuvan järkyttävimmistä tarinoista, jonka teemat ovat yleispäteviä ja kansainvälisiä.

Elokuvan lomittuvat ja vertautuvat tarinat etenevät rinnakkain paljastaen raskaita valintoja, joita yksinäinen vanhus eilen ja nuori ihmiskaupan uhri tänään tekevät selviytyäkseen ja vapautuakseen sorrosta ja väkivallasta, johon heidät on eri aikoina alistettu vahvemman julmalla oikeudella. Ensin mainittu elää Neuvosto-armeijan läsnäoloa Virossa toisen maailmansodan jälkeisessä uusjaossa 1950-luvulla, jälkimmäinen maan uudelleen itsenäistymisen aikaa raakalaismaisten rikollisten kauppatavarana 1990-luvun alussa. Heidän tiensä kohtaavat syrjäisellä maatilalla, jossa muori saa tilaisuuden hyvittää vanhat syntinsä. Puhdistus on rankka kertomus Aliiden ja Zaran kohtaloista.

Romaani taipuu moneksi

Teoksen taustalla oleva opus sisältää historiallisen kaksoisvalotuksensa sisällä niin runsaasti hyytävän trillerin aineksia, etteivät elokuvantekijätkään ole halunneet ja malttaneet pysyä niistä erossa. Elokuvan menestymismahdollisuuksia ulkomaita myöten voi pitää ainakin kohtuullisina, kun sen ei tarvitse kamppailla vain asiataiteen sarjassa.

Staattisen avauskuvan jälkeen tahti muuttuukin silmänräpäyksessä käsivaran heiluvaan kameraan ja ääniraidalla pauhaavaan jännitysmusiikkiin. Ne heittävät mafian pahoinpitelemän ja prostituoiduksi pakottaman karkulaisen ränsistyneen mummonmökin pihamaalle, jossa tyttöä katsoo karsaasti talon kiukkuinen eukko suostuen kuitenkin antamaan tälle yösijan ja suojapaikan.

Nuoren katkeruus ja vanhan epäluuloisuus kohtaavat mustan yön ja odottavan päivän katveessa seuraavien vuorokausien aikana. Emännän kauan sitten kokema ja unohduksiin painama rinnastuu haavoittuneen enkelin pettymyksiin. He ovat kummatkin tavoillaan jonkin pakottavan uhreja. Visuaalisella tasolla kärsimykset peilautuvat toisiinsa useassa pesukohtauksessa, joissa tuskaiset henkilöt hinkkaavat likaa ihostaan.

Elokuvan aikana katsoja oppii Aliidenkin syyllisyydestä enemmän kuin tahtoisi. Tämä on rakkauttaan tarttunut elämää suurempaan vaihtokauppaan ja pelastanut nahkansa paikallisen kommunistin aviovaimoksi. Maakuoppaan piiloutuneen sisaren vastarintamiehen saadakseen Aliide on valmis kovettamaan sielunsa ja myymään perheensä.

Tyylissä ja henkilöissä on ristiriitansa

Elokuvan verinen väkivalta liittyy aiheeseen elimellisesti eikä sitä pääse syyttämään julmuuksilla mässäilystä. Valheellisilla lupauksilla länteen huijatun siepatun kohtalo mafian kauppaamana myyntiartikkelina muistuttaa säälimättömästä rikollisuudesta, josta pohjoismaisessa elokuvassa on aiemmin puhunut Lukas Moodysson inhorealismin iljettämässä teoksessa Lilja 4-ever (2002). Puhdistuksen eduksi on sanottava, ettei se herkuttele saastassa ruotsalaisen provokaattorin tavoin, vaikka sisältääkin poikkeuksellisen piinaavaa aineistoa.

Teoksen kaupallisista tavoitteista tai tyylitajun horjumisesta taas kielivät musiikkivalinnat valittavine viuluineen ja pampatusrytmeineen. Sisällössä askarruttavinta puolta edustaa Aliiden kirjaakin ristiriitaisempi luonnekuva, jossa toiminnan kaikenselittäväksi motiiviksi tarjotaan jonkinlaisen teinikuplan ylilyötyä romantiikkaa. Sen perusteella hän olisi jollain tavalla mielisairas muulle sokeassa määrätietoisuudessaan, mutta kovin täsmällistä siitä on hankala sanoa.

Vasta aivan lopussa Antti J. Jokinen väläyttää teknisen näytteen taustastaan jenkkimarkkinoiden musiikkivideo-ohjaajana hidastetussa ampumiskuvassa. Vapaudenkaipuusta ja syntien sovituksesta kertova väkevä elokuva on silti kokonaisuutena roima tasonnosto hänen englanninkielisestä esikoisestaan The Resident (2011) ja toivottavasti osoitus halustaan luotsata kotimaistakin elokuvaa puhdistaville urille.