Ohjaus: Woody Allen
★☆☆☆☆
Nykyohjaajista ylivoimaisesti tuotteliain Woody Allen on uransa pitkäkestoisuudesta huolimatta pystynyt pitämään tuotantonsa kunnioitettavan tasokkaana lukuunottamatta 2000-luvun alkupuolen horjahtelua.
Sen jälkeen hän palautti maineensa Lontoossa kuvaamillaan kolkoilla murhajutuilla, ohjasi Barcelonassa komedian ja täydensi vanhan mantereen sarjaa viime vuonna valmistuneella fantasialla Midnight in Paris (2011), josta tuli ohjaajan kaupallisesti tuottoisin elokuva kautta aikojen.
Allenin työskentelymetodit tuntien neropatin ei voi epäillä koettaneen haukata menestyskakusta kahta palaa, vaikka tuoreempi tapaus onkin paljossa velkaa edeltävälle. Myös Roomaan sijoittuva uutuus sisältää samankaltaisia epärealistisia kerronnan keinoja, nuorelle opiskelijalle romanssin lainalaisuuksia alitajunnasta kuiskuttelevan kuuluisan arkkitehdin. Se on silti dramaturgisena kokonaisuutena huomattavasti hajanaisempi jo lukuisten tasavertaisten päähenkilöittensä vuoksi.
Tällä kertaa itse ohjaajakin palaa kameran takaa myös sen eteen eläköityneenä oopperaohjaajana, joka ei malta pitää näppejään erossa virtuoosimaisen haudankaivajan erityislahjakkuudesta. Mielipiteissään ivallisen ja tutun neuroottisen taiteilijan vaimoksi hän on houkutellut mukaan suosikkinäyttelijäkseen nimeämänsä Judy Davisin, vanhan yhteistyökumppanin muun muassa elokuvista Miehiä ja vaimoja (1992) ja Celebrity (1998).
Haaveet törmäävät todellisuuteen
Tusinan henkilön villit, romanttisetkin seikkailut kaupungin kaduilla ja kujilla ovat haaveiden törmäyksiä todellisuuteen, Allenin perusteemaa, josta hän jaksaa ammentaa vielä kahdeksankymppisenäkin. Kertojana toimiva liikenteenohjaaja paiskaa liikkeelle tarinan ja muurahaispesään kukin syistään eksyneet muukalaiset.
Rasittava italialaiskoomikko Roberto Benigni on turisti- tai muun vierasjoukon ainoa poikkeus, tuiki tavallinen perheenisä ja roomalainen, josta tulee maanlaajuinen julkkis tositelevision voimaa tuskallisen alleviivatusti satirisoivassa jutunhaarassa.
Työnarkomaanina tunnetulla ohjaajalla on luultavimmin ollut päässään elokuvaa varten yksi tai kaksi hahmoa sekä löyhä ideanrunko, jonka ympärille hän on sitten rakennellut huterasti istuvaa kattoa. Matkailuesitteen estetiikka maalailee sen pintaan yhdeksän hyvää ja kymmenen kuvankaunista.
Kuiva sarkasmi sitä vasten on välillä jännittävää. Se kohdistuu rakkauden sähläreihin lämmittäen suvaitsevaisilla päätelmillään, ettei kukaan meistä ole täydellinen. Tästä komedioittensa ydinkysymyksestä hän ei vain tällä kertaa hersytä hymynkaretta enempää venytellessään vitsiensä kohokohtia yli äyräidensä ja ärsytyskynnyksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti