Faust (2011)

Ohjaus: Aleksandr Sokurov

★★☆☆☆

Venäläisiä elokuvia eksyy kaupalliseen viikkolevitykseen enää pari kertaa vuosikymmenessä, joten elokuvapoliittisen linjan sijaan voidaan puhua vain yksittäisistä päähänpistoista. Itänaapurin loisteliaan filmimenneisyyden velvoittavaa perintöä jaksavat maan nykytekijöistä kantaa muutamat ja Aleksandr Sokurov on yksi heistä, legendaarisen Andrei Tarkovskin oppilas Moskovan elokuvakorkeakoulussa ja perilliseksikin mainittu ohjaaja.

Ilman maamme suurinta jokasyksyistä filmifestivaalia Helsingissä hänen teoksiaan ei kuitenkaan näkisi valkokankailla kuin erikoisnäytöksissä, ja televisiossakin tunnutaan suosivan vain hänen kuuluisaa muotokokeiluaan Venäjän arkki (2002), jonka yhdeksänkymmentä minuuttia Sokurov kuvasi yhdellä ainoalla otoksella Pietarin Eremitaaši-museossa.

Temaattisesti hänen myöhemmin tuotantonsa ydin on kiertynyt vallan olemusta ruotivan teossarjan, tetralogian ympärille, joka alkoi Hitleristä kertovalla Moolokilla (1999) ja päättyy Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon vieneeseen Faustiin (2011).

Kaikki tämä kertoo luomisvoimaisesta, vimmaisen kunnianhimoisesta ja vakavassa vastoin yleisiä trendejä pitäytyvästä taiteilijasta, jonkalaisia aikamme elokuva ei enää turhan monta tunne.

Annoit pikkusormen, se vei koko käden

Kunpa voisikin teosharvinaisuuden nähtyään poistaa kriittiset varmistimet tunnepitoisen ylistyksen tieltä.

Klassinen kertomus ja teema kyynisestä vaihtokaupasta, sielun myymisestä paholaiselle avaa yksilön itsepetoksen yhtä rumasti kuin siihen sortuva Faust ruumiita työhuoneellaan joitakin vuosisatoja sitten. Tohtoria aivopesee kirjallisuuden suuren myytin Mefistofeles, elokuvassa nimetön rahanlainaaja kenties yleisempänä viittauksena myös meidän kapitalistisen aikamme markkinahuiputtajiin, velkavivulla pelaaviin ja pikaluotottajiin. Muotopuolen ihmishirviön käytöksessäkään ei ole viettelevää charmia, joten vain haaveeksi naamioitu vaade naiseen, Margareteen voi selittää oppineen luonnontieteilijän henkistä harhautumista.

Sokurov käyttää ilmaisussaan vanhojen televisioputkien neliömäisiä rajauksia avatakseen horisonttia laajakuvaan vasta syntien tilitystä vaativassa loppukohtauksessa. Yhtä hämmentävästi hän vääristää paikoin linssiä kuin tehdäkseen henkilöistä näiden aatteiden irvikuvia. Luultavasti venäläinen haluaa näin alleviivata kaksikon vääristynyttä egoa, paatunutta mieltä ja fyysistä vastenmielisyyttä, vaikka se merkitseekin irtaantumista kaunotaiteesta.

Omaehtoinen elokuva hyvässä ja pahassa

Sokurovin Faust on omilla ehdoillaan tehty elokuva, joka ei edes pyri muistuttamaan aiheen aikaisempia tulkintoja tai miellyttämään. Katsojaa koetellaan kameran alituisella liikkeellä, sekavuuteen saakka assosioivalla taukoamattomalla vuoropuhelulla ja iljettävällä ihmiskuvalla.

Ei kai siis ihme, että laskin lehdistönäytöksestä poistuneen useamman toimittajan kesken elokuvan kuin yhdestäkään toisesta filmistä kriitikonurallani.

Saksankielinen Faust tuodaan Suomessa levitykseen englanninkielisillä teksteillä, mikä sekään tuskin lisää teoksen kaupallista vetovoimaa.