Ohjaus: Mika Kaurismäki
★★★☆☆
Kansainvälisille markkinoille suuntaamiensa musiikkidokumenttien jälkeen Mika Kaurismäki palasi suomenkielisen draaman pariin viime vuoden lopulla ilmestyneellä, improvisaatiotekniikkaan perustuvalla muotokokeilulla Kolme viisasta miestä (2008) miltei kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen.
Paluun olisi luullut herättävän paljon suurempaa mielenkiintoa myös yleisössä, vaikkei hänen maineensa perustukaan listamenestyksille.
Nykyviihteessä erilaiselle teokselle uskalsi antaa reilun mahdollisuuden vain kourallinen kiinnostuneita, joten kotimaisella elokuvakulttuurilla en menisi kauheasti retostelemaan. Toivottavasti kansalaisten elokuvasivistykseen mahtuvat edes Mikan vanhemmat työt, joilla hän veli-Akin rinnalla murtautui kansainväliseen kuuluisuuteen.
Selvästi myönteisempää sekä tulovirroissa tuntuvampaa vastaanottoa voi ennustaaPetri Karran esikoisromaanista työstetylle elokuvasovitukselle, joka on niin lähellä Hollywoodin malliin kuvattua all stars -komediaa kuin se täkäläisissä oloissa on mahdollista.
Lopullisen käsikirjoituksen Kaurismäki on laatinut Sami Keski-Vähälän kanssa. Suomalaiskansallisista piirteistä viistoa huumoria parhaimmissa ohjaustöissään siivuttaneelle ohjaajalle räväkkä aineisto edustaa varmaankin monella tavalla kiinnostavaa vaihtelua, sillä sen filmaaminen edellyttää tyystin toisenlaisia tyylikeinoja kuin surumieliset sielunpeilaukset Rosso (1985) sekä Zombie ja kummitusjuna (1991), Mikan ehdottomasti ansiokkain elokuvatyö.
Erotaan ystävinä
Rikki repeytyvän perheen aiheeseen tarttuva komedia Haarautuvan rakkauden talo(2009) avautuu valmiista tilanteesta taustoituksitta siten, ettei eroamispäätöksen tehneen keskiluokkaisen pariskunnan kummallekaan osapuolelle anneta etulyöntiasemaa. Näin katsoja joutuu tekemään omat valintansa löysästi askeltavan isomahaisen perheterapeuttimiehen ja jämptin yrityskonsulttinaisen välillä pelkästään sen perusteella, millaiselta henkilöjen käyttäytyminen vaikuttaa nyt.
Juhanin ehdotuksesta laaditaan tarkat säännöt yhteiseksi kodiksi jäävän omakotitalon uusista reviireistä, laskujen osituksista sekä kotiin tuotavista tuttavuuksista. Sivistyneille ihmisille suhteen päättymisen ei tarvitse merkitä sen hankalampia kuin paperille kirjattuja muodollisia järjestelyjä.
Tuula on kuitenkin se, jota toimivaksi kuviteltu kuvio ensimmäisenä haavoittaa, kun mies houkuttelee ravintolasta kotiin seksinnälkäisen sutturan vastoin juuri sovittua. Vaimolle nöyryytys riittää vihreäksi valoksi kutsua työmatkalla tapaamansa miekkonen lämmittämään vuorostaan hänen petiään. Näistä asetelmista syntyyDanny DeViton pikimustaa Ruusujen sotaa (1987) kitkeryydellään muistuttava erofilmi, jossa nauru saattaa juuttua kauhun kuristamaan kurkkuun.
Jatketaan vihollisina
Kukaan ei opi tai ymmärrä, että kosto on parasta tarjoilla kylmänä, mutta katkeruus on hyistä soppaa. Nokittelun paradoksi tiivistyy haavoittuneiden Helinien halussa varmistaa mieluummin kumppanin kärsimys kuin oma onnellisuus. Kiima ja kiukku antavat käyttövoimaa, mutta johtavat ratkaisuihin, joissa ei ole loogisessa järkeilyssä päätä eikä häntää.
Tietoisista riskeistä kenties uhkarohkeimmassa viheliäisille raivopäille annetaan tilaa puhaltaa pölyt pitkän parisuhteen piirongilta. Onkin hankala nimetä suosikkiaan, koska he todellakin ansaitsevat toisensa. Täyttymättömiä toiveita varten talon pihalle kaivetaan jopa kuoppa, symbolisellakin tasolla tulkittava rakkauden hauta.
Sitä vasten lopetus saattaa tuntua sovinnolliselta, mutta siinä pilkottaa omanlaisensa ironia ja mustavalkoisuutta välttelevä moraalinsa. Tuula ja Juhani ovat yhtä syyllisiä kuin syyttömiä.
Eritasoisista kohtaamisongelmista koostuva kokonaisuus ei tahdo silti kestää kaikkia koukeroitaan. Esimerkiksi Kati Outisen hahmon ympärille spreijattu alamaailmakuvio poliisisuihkeineen tuntuu turhanpäiväiseltä erikoisuuden tavoittelulta. Näyttelijöille ohjaaja antaa runsaasti vapauksia valita rekisterinsä, ehkä linjattomuuteen saakka.
Tunteen tuliset tasot tunnistaa mainiosti, mutta selkeämmin arkisena sisältö kantaisi kauemmas.
Paluun olisi luullut herättävän paljon suurempaa mielenkiintoa myös yleisössä, vaikkei hänen maineensa perustukaan listamenestyksille.
Nykyviihteessä erilaiselle teokselle uskalsi antaa reilun mahdollisuuden vain kourallinen kiinnostuneita, joten kotimaisella elokuvakulttuurilla en menisi kauheasti retostelemaan. Toivottavasti kansalaisten elokuvasivistykseen mahtuvat edes Mikan vanhemmat työt, joilla hän veli-Akin rinnalla murtautui kansainväliseen kuuluisuuteen.
Selvästi myönteisempää sekä tulovirroissa tuntuvampaa vastaanottoa voi ennustaaPetri Karran esikoisromaanista työstetylle elokuvasovitukselle, joka on niin lähellä Hollywoodin malliin kuvattua all stars -komediaa kuin se täkäläisissä oloissa on mahdollista.
Lopullisen käsikirjoituksen Kaurismäki on laatinut Sami Keski-Vähälän kanssa. Suomalaiskansallisista piirteistä viistoa huumoria parhaimmissa ohjaustöissään siivuttaneelle ohjaajalle räväkkä aineisto edustaa varmaankin monella tavalla kiinnostavaa vaihtelua, sillä sen filmaaminen edellyttää tyystin toisenlaisia tyylikeinoja kuin surumieliset sielunpeilaukset Rosso (1985) sekä Zombie ja kummitusjuna (1991), Mikan ehdottomasti ansiokkain elokuvatyö.
Erotaan ystävinä
Rikki repeytyvän perheen aiheeseen tarttuva komedia Haarautuvan rakkauden talo(2009) avautuu valmiista tilanteesta taustoituksitta siten, ettei eroamispäätöksen tehneen keskiluokkaisen pariskunnan kummallekaan osapuolelle anneta etulyöntiasemaa. Näin katsoja joutuu tekemään omat valintansa löysästi askeltavan isomahaisen perheterapeuttimiehen ja jämptin yrityskonsulttinaisen välillä pelkästään sen perusteella, millaiselta henkilöjen käyttäytyminen vaikuttaa nyt.
Juhanin ehdotuksesta laaditaan tarkat säännöt yhteiseksi kodiksi jäävän omakotitalon uusista reviireistä, laskujen osituksista sekä kotiin tuotavista tuttavuuksista. Sivistyneille ihmisille suhteen päättymisen ei tarvitse merkitä sen hankalampia kuin paperille kirjattuja muodollisia järjestelyjä.
Tuula on kuitenkin se, jota toimivaksi kuviteltu kuvio ensimmäisenä haavoittaa, kun mies houkuttelee ravintolasta kotiin seksinnälkäisen sutturan vastoin juuri sovittua. Vaimolle nöyryytys riittää vihreäksi valoksi kutsua työmatkalla tapaamansa miekkonen lämmittämään vuorostaan hänen petiään. Näistä asetelmista syntyyDanny DeViton pikimustaa Ruusujen sotaa (1987) kitkeryydellään muistuttava erofilmi, jossa nauru saattaa juuttua kauhun kuristamaan kurkkuun.
Jatketaan vihollisina
Kukaan ei opi tai ymmärrä, että kosto on parasta tarjoilla kylmänä, mutta katkeruus on hyistä soppaa. Nokittelun paradoksi tiivistyy haavoittuneiden Helinien halussa varmistaa mieluummin kumppanin kärsimys kuin oma onnellisuus. Kiima ja kiukku antavat käyttövoimaa, mutta johtavat ratkaisuihin, joissa ei ole loogisessa järkeilyssä päätä eikä häntää.
Tietoisista riskeistä kenties uhkarohkeimmassa viheliäisille raivopäille annetaan tilaa puhaltaa pölyt pitkän parisuhteen piirongilta. Onkin hankala nimetä suosikkiaan, koska he todellakin ansaitsevat toisensa. Täyttymättömiä toiveita varten talon pihalle kaivetaan jopa kuoppa, symbolisellakin tasolla tulkittava rakkauden hauta.
Sitä vasten lopetus saattaa tuntua sovinnolliselta, mutta siinä pilkottaa omanlaisensa ironia ja mustavalkoisuutta välttelevä moraalinsa. Tuula ja Juhani ovat yhtä syyllisiä kuin syyttömiä.
Eritasoisista kohtaamisongelmista koostuva kokonaisuus ei tahdo silti kestää kaikkia koukeroitaan. Esimerkiksi Kati Outisen hahmon ympärille spreijattu alamaailmakuvio poliisisuihkeineen tuntuu turhanpäiväiseltä erikoisuuden tavoittelulta. Näyttelijöille ohjaaja antaa runsaasti vapauksia valita rekisterinsä, ehkä linjattomuuteen saakka.
Tunteen tuliset tasot tunnistaa mainiosti, mutta selkeämmin arkisena sisältö kantaisi kauemmas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti