Ohjaus: Jim Jarmusch
★★★★☆
Uutta teknologiaa kumartavasta amerikkalaisesta nykyelokuvasta ei löydy Coenin veljesten lisäksi kuin Jim Jarmusch, joka viitsii toistuvasti paneutua yksinäisyyden ja sivullisuuden ilmiöihin. Ethan ja Joel laskevat eilistä americanaa onnettomien sattumien ja harmillisten kohtaloniskujen summana. Jarmusch ei ole kiinnostunut olosuhteiden uhreista, vaan näkee elämän ikuisena harhailuna ja mystisenä vaelteluna, jossa harvoin päästään mihinkään.
Hänen suosimiinsa tie-elokuviin hyvin istuva ajatus matkasta päämääränä lävistää ohjaajan tuotantoa läpimurtoteoksesta Muukalaisten paratiisi (1984) haikeaan komediaan Broken Flowers (2005).
Näiden kahden Cannesissa palkitun ohjaustyön merkitys jonkun alkuna ja loppuna varmaankin täsmentyy tulevaisuudessa, jos Jarmusch jatkaa elokuvan The Limits of Control (2009) viitoittamaa tietä. Siinä hän ottaa tyystin toisentasoisia riskejä kuin koskaan aikaisemmin. Monet hänen vanhoista ihailijoistaankin ovat julistaneet teoksen kaikkien aikojen rimanalitukseksi, tosin tukijoitakin löytyy.
Minusta tulkinnassa on pitkälti kysymys siitä, kuinka paljon katsoja on halukas näkemään vaivaa elokuvan ymmärtämiseksi. Ohjaajan visuaalisessa kädenjäljessä on samaa asketismia kuin Aki Kaurismäellä, mutta heidän eroavaisuudetkin näkyvät jo selvemmin. Siinä missä suomalainen arvostaa entistä lujemmin myös romantiikasta riisutun sanomisen tavan niukkuutta, verhoilee amerikkalainen outolintu ideansa koristeellisempaan kuvioon.
Kaurismäestä Hitchcockiin
Tarina käynnistyy lentoasemalta, jossa sliipatusti pukeutunut mies saa tehtävän.Isaach de Bankolé on tuttu monesta Jarmuschin teksesta, mutta vasta tämän filmin jälkeen hänen tuimaa olemustaan ja kireää katsettaan on hankala karistaa mielestään. Vähäsanainen ammattilainen noudattaa saamiaan ohjeita tarkoin, tilaa espanjalaisessa kylässä sijaitsevasta torikahvilasta aamuisin kaksi kuppia espressoa eikä suostu tinkimään ihanteistaan minkäänlaisten houkutusten edessä.
Identtisiltä vaikuttavat tulitikkuastiat vaihtavat satunnaisten tapaamisten aikana omistajaa kuljettaen kertomusta hitaasti ja kaikkea anteliaisuutta välttelevästi eteenpäin.
Sanallista viittausta Boheemielämään (1991) ei ole tarpeellista korostaa sen enempää, sillä idoleista Rimbaud, Boorman ja Hitchcock ovat jutun ydinmehua. Punaiselle värille Jarmusch antaa yllättäen vertauksellista painoa kuin englantilaisvelho tai kuvausmaa Espanjan Almodóvar konsanaan.
Ohjaajan erittäin keskittynyt ilmaisu pitkine otoksineen kannattelee minimalistista juonta, joka ei pyrikään olemaan realistinen. Niinpä vitivalkoisissa viilettävässäTilda Swintonissa tai mietteliäästi mumisevassa John Hurtissa tiivistyy ohjaajan näkemys elokuvasta uninäytelmänä, josta ei voi olla varma, onko sitä koskaan nähnytkään. Pelkästään viisastelulla idearikas elokuva voisi kuitenkin jäädä pelkäksi hukatuksi mahdollisuudeksi.
Viileän pinnan alla hehkuu
Mutta vain etsivä voi löytää, kuten tarinan maltillinen päähenkilökin, jonka kaikkeudessa ei ole keskusta eikä rajoja, ei alkua eikä loppua. Jotenkin jännittävästi yleispätevä sivullisuus hahmottuu erakoituneen ammattitappajan näennäisen nihilistisestä tulokulmasta, josta elämä on lähinnä tylsää ja tyhjää odottelua, rahalle alisteista turtuneisuutta.
Katteetonta kyynisyyttä kaiken valumisesta hiekkaan, rahan ja vallan harhasta tai muunlaisen onnen mahdollisuudesta elokuvassa on yhtä vähän kuin puistattavaa väkivaltaa. On helppo nähdä, kuinka joku Tarantino innostuisi juonen tarjoamista veripalttuun teon tilaisuuksista, joista ainoan Jarmusch kuittaa pakkopullana.
Totta kai The Limits of Control on myös ja nimenomaan väkevä vertaus siitä, ettei kukaan ole koskematon. Henkivartijat, valvontalaitteet ja helikopterit ovat vieraalle maalle eksyneen amerikkalaisen armadan aseistusta, joten teoksen poliittisesta luonteesta tuskin tarvitsee kiistellä. Myös määräysvallalla, kontrollilla on rajansa.
Kuvien (Christopher Doyle) viileän pinnan sekä päähenkilön stailatun kuoren alla väreilee sittenkin tunteesta hehkuva ydin, mutta mitään ei anneta katsojalle helpolla tai ilmaiseksi.
Näiden kahden Cannesissa palkitun ohjaustyön merkitys jonkun alkuna ja loppuna varmaankin täsmentyy tulevaisuudessa, jos Jarmusch jatkaa elokuvan The Limits of Control (2009) viitoittamaa tietä. Siinä hän ottaa tyystin toisentasoisia riskejä kuin koskaan aikaisemmin. Monet hänen vanhoista ihailijoistaankin ovat julistaneet teoksen kaikkien aikojen rimanalitukseksi, tosin tukijoitakin löytyy.
Minusta tulkinnassa on pitkälti kysymys siitä, kuinka paljon katsoja on halukas näkemään vaivaa elokuvan ymmärtämiseksi. Ohjaajan visuaalisessa kädenjäljessä on samaa asketismia kuin Aki Kaurismäellä, mutta heidän eroavaisuudetkin näkyvät jo selvemmin. Siinä missä suomalainen arvostaa entistä lujemmin myös romantiikasta riisutun sanomisen tavan niukkuutta, verhoilee amerikkalainen outolintu ideansa koristeellisempaan kuvioon.
Kaurismäestä Hitchcockiin
Tarina käynnistyy lentoasemalta, jossa sliipatusti pukeutunut mies saa tehtävän.Isaach de Bankolé on tuttu monesta Jarmuschin teksesta, mutta vasta tämän filmin jälkeen hänen tuimaa olemustaan ja kireää katsettaan on hankala karistaa mielestään. Vähäsanainen ammattilainen noudattaa saamiaan ohjeita tarkoin, tilaa espanjalaisessa kylässä sijaitsevasta torikahvilasta aamuisin kaksi kuppia espressoa eikä suostu tinkimään ihanteistaan minkäänlaisten houkutusten edessä.
Identtisiltä vaikuttavat tulitikkuastiat vaihtavat satunnaisten tapaamisten aikana omistajaa kuljettaen kertomusta hitaasti ja kaikkea anteliaisuutta välttelevästi eteenpäin.
Sanallista viittausta Boheemielämään (1991) ei ole tarpeellista korostaa sen enempää, sillä idoleista Rimbaud, Boorman ja Hitchcock ovat jutun ydinmehua. Punaiselle värille Jarmusch antaa yllättäen vertauksellista painoa kuin englantilaisvelho tai kuvausmaa Espanjan Almodóvar konsanaan.
Ohjaajan erittäin keskittynyt ilmaisu pitkine otoksineen kannattelee minimalistista juonta, joka ei pyrikään olemaan realistinen. Niinpä vitivalkoisissa viilettävässäTilda Swintonissa tai mietteliäästi mumisevassa John Hurtissa tiivistyy ohjaajan näkemys elokuvasta uninäytelmänä, josta ei voi olla varma, onko sitä koskaan nähnytkään. Pelkästään viisastelulla idearikas elokuva voisi kuitenkin jäädä pelkäksi hukatuksi mahdollisuudeksi.
Viileän pinnan alla hehkuu
Mutta vain etsivä voi löytää, kuten tarinan maltillinen päähenkilökin, jonka kaikkeudessa ei ole keskusta eikä rajoja, ei alkua eikä loppua. Jotenkin jännittävästi yleispätevä sivullisuus hahmottuu erakoituneen ammattitappajan näennäisen nihilistisestä tulokulmasta, josta elämä on lähinnä tylsää ja tyhjää odottelua, rahalle alisteista turtuneisuutta.
Katteetonta kyynisyyttä kaiken valumisesta hiekkaan, rahan ja vallan harhasta tai muunlaisen onnen mahdollisuudesta elokuvassa on yhtä vähän kuin puistattavaa väkivaltaa. On helppo nähdä, kuinka joku Tarantino innostuisi juonen tarjoamista veripalttuun teon tilaisuuksista, joista ainoan Jarmusch kuittaa pakkopullana.
Totta kai The Limits of Control on myös ja nimenomaan väkevä vertaus siitä, ettei kukaan ole koskematon. Henkivartijat, valvontalaitteet ja helikopterit ovat vieraalle maalle eksyneen amerikkalaisen armadan aseistusta, joten teoksen poliittisesta luonteesta tuskin tarvitsee kiistellä. Myös määräysvallalla, kontrollilla on rajansa.
Kuvien (Christopher Doyle) viileän pinnan sekä päähenkilön stailatun kuoren alla väreilee sittenkin tunteesta hehkuva ydin, mutta mitään ei anneta katsojalle helpolla tai ilmaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti