Iltapäivä Toscanassa (2010)

Ohjaus: Abbas Kiarostami

★★★☆☆

Abbas Kiarostami on maailmanelokuvan jättiläinen, mutta suomalaiset levittäjät ovat vieroksuneet hänen vaikeaksi mieltämiään teoksia, jotka muodoltaan ja ideoiltaan edustavat kaavoja rikkovaa ilmaisukieltä. Julkisen palvelun Yleisradio on paikannut puutetta televisiossa kulttuurikanavan vastuulla.

Tutuimpia täällä lienevät Koker-nimiseen vuoristokylään sijoittuvan trilogian avaus, hellyttävästi koulupojan läksyistä kertova Ystävä hädässä (1987) ja meiltäkin Cannesin Kultaisella palmulla teatterikierroksen tienannut Kirsikan maku (1997), dokumentinomainen kuvaus hautaajaansa hakevasta automiehestä.

Kiarostamin elokuvat voivat ensin tuntua tapahtumaköyhiltä ja visuaalisesti yksinkertaisilta, koska hän pidättäytyy näyttämästä kaikkea, varsinainen tarina on usein pelkkä synopsis ja päähenkilötkin siten arvoituksellisia. Staattinen tyyli kutsuu luopumaan tavanomaisesta ajan ja paikan ajatuksesta sekä antautumaan metafyysistäkin hipovaan meditatiiviseen tilaan.

Niukka runko

Tällä vuosikymmenellä Kiarostamin työt ovat muuttuneet entistä suoremmin poleemisiksi. Vaihto runollisesta neorealismista modernismiin vie samalla seitsemänkymppisen konkarin ensimmäistä kertaa kotimaansa Iranin rajojen ulkopuolelle.

Kertomuksen runko on jälleen äärimmäisen niukka, siinä on vain kaksi merkittävää henkilöä ja tapahtumat puristetaan muutaman tunnin haarukkaan. Italiaan uutta kirjaansa mainostamaan saapunut englantilaismies päätyy maassa asuvan ranskalaisnaisen matkassa pieneen maaseutukylään.

Taiteen originaalikappaleiden merkityksen kyseenalaistava opus ja seudun kulttuurimonumenttien päihdyttävä runsaus vievät keskustelut taiteen filosofian ytimeen. Näkymä ikkunasta avautuu tietä reunustaviin sypressipuihin ja kirjailija aprikoi, miksemme tunnusta luonnon luovaa ainutlaatuisuutta. Onko da Vincin Mona Lisakaan alkuperäisteos vai onko taulun malli; neidon hymykin taisi syntyä maalarin pyynnöstä. Mikä lopulta on autenttista, mikä keinotekoista?

Teema muototasolla

Sitten Kiarostami vie kysymyksensä taiteen olemuksesta syvemmin juoneen ja jäljennöksen arvokkuuden teeman elokuvan muototasolle, kun henkilöt astuvat iäkkään kahvilanpitäjän otaksumaksi aviopariksi ja alkavat puida rikki mennyttä rakkautta.

Erikoinen käänne korostaa ajatusta elämästä ja taiteesta moninkertaisena ja -tasoisena originaaliksi mielletyn mukaelmana. Kumpi teoksen puoliskoista on todempi, jää yleisön tulkittavaksi.

Kyse on siis reaalimaailman heijastuksista, taiteessa aina myös subjektiivisista vaikutelmista merkitysten muovautumisessa, missä totta ja aitoa on se, minkä siksi koemme, täysin riippumatta sen syntyperästä. Elokuvakin voi olla koskettavimmillaan juuri silloin, kun se on luonnottomimmillaan. Alkuperäinen nimi, Certified Copy, viittaa oikeaksi todennettuun jäljennökseen, taiteen luoman lumouksen alkulähteeseen.

Muilta kuin itseltään Kiarostami imee ilmaa etenkin Rossellinilta (Matka Italiassa, 1954) Resnais´lta (Viime vuonna Marienbadissa, 1961) ja Linklaterilta (Rakkautta ennen aamua, 1995).

Meillä uutuus tuodaan levitykseen matineaimelyydellä Iltapäivä Toscanassa (2010), jonka vilpillinen tarkoitus on houkutella katsomoon maisemien kauneutta janoavaa ja romantiikannälkäistä yleisöä. Heille intellektuelliesseistin vieraannuttamisefektein varusteltu, älyllisesti haastava ja teoreettisessa paljoudessaan rasittavakin teos on väärä valinta.