Veljekset (2011)

Ohjaus: Mika Kaurismäki

★☆☆☆☆

Mika Kaurismäki jatkaa keski-iän elämänpettymystä märehtivien miesten välitilinpäätöksiä improvisaatiolle nojaavan Kolmen viisaan miehen (2008) viitoittamalla tiellä. Hän sovittaa Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljestentarinaa irstailevasta isästä ja tämän kolmesta eri äideille siittämästä pojasta suomalaiseen nykypäivään ja keskinäiselle kyräilylle suhteensa perustavaan maaseutuyhteisöön.

Vuosikausien hiljaisuuden päättävää jälleennäkemistä juhlitaan maljoin, puhein ja seremonioin arvokkaalla järvitontilla nötköttävällä ränsistyneellä puuhuvilalla kesäkuun lopun iltahämyssä. 70-vuotiaan päivänsankarin syntymäpäivät lipsahtavat oitis jälkeläisistään piittaamattoman penteleen ja katkeruuteensa tikahtuvien veljesten ilkeäksi torailuksi, jossa panoksena ovat pelihullun seksimaanikon perintörahat. Ryyppyjen jälkeen katsotaankin jo pistoolin piippuun.

Karamazovissa kelvoton ukko murhataan ja samasta naisesta kilpaileva poika tuomitaan. Haavanlehtinä vapisevat henkilöt tai tapahtumat eivät tietystikään käy yksi yhteen Dostojevskin kanssa, mutta koko joukkoa yhdistää kyvyttömyys hallita tunteitaan. Kukaan ei kanna vastuuta itsestään tai omista virheistään, vaan maksattaa kaunansa muilla.

Juttu purkitettiin viime kesänä Espoossa muutamassa päivässä ja näyttää juuri siltä. Filmattu teatteri sopisi paremmin johonkin muuhun julkaisukanavaan, ja kuulemma sitä ollaankin sovittamassa näytelmäksi.

Veljekset (2011) edustaa idealtaan ylevää, mutta toteutukseltaan nuhruista ja kehittelyiltään teennäistä kansankuvaa. Sen sisäinen logiikka pitää katsojaa tyhmänä, joten Kaurismäen ilmeisesti tavoittelema ivallinen nauru ihmisten järjettömälle ahneudelle ohittaa kohteensa.