Invictus (2009)

Ohjaus: Clint Eastwood

★★☆☆☆

Miehen ikään kohdakkoin purjehtiva Clint Eastwood, 79, omaksui tyylinsä Sergio Leonelta ja Don Siegeliltä ohjaten elokuvia parin vuosikymmenen ajan heidän hengessään. Jo ennen Armotonta (1992) hänen aiheissaan ja verkkaisessa otteessaan alkoi ilmetä vivahteita, joista myöhemmin kasvoi kokonaisia naisfilmejä (Hiljaiset sillat, Changeling - vaihdokas) sekä viholliskuva (Kirjeitä Iwo Jimalta).

Tälläkin kertaa pureskeltavaksi tarjoutuu kaukaisen maan vieras, Nelson Mandela, kolmen vuosikymmenen mittaisen vankilatuomion karaisemana ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi valkoisen vähemmistön kauan hallitsemaan valtioon kohonnut Etelä-Afrikan entinen presidentti.

Siksi tuntuukin surkuhupaisalta kompromissilta täyttää kassafilmin tarpeita tuomalla kahteen keskeisimpään rooliin amerikkalaiset supertähdet sikäläisten esiintyjien päsmäreiksi. Matt Damonin auttamaton kapoisuus näyttelijänä vieläpä jurruttaa takeltelevasti muutenkin etenevää suurmieshymistelyä, joka on sentään kuvattu aidossa ympäristössä Johannesburgissa ja Cape Townissa.

Springboks jakoi oireilevaa maata

Kertoessaan poliittisen idolin valtakauden ensimmäisen vuoden tapahtumista apartheid-vuosien jälkeisenä aikana Invictus (2009) ei ole kuitenkaan ensisijaisesti yhteiskunnallinen eepos, vaan mieluummin urheiluelokuvan kehyksissä pelaava muotokuva yksinäisestä hallitsijasta pahojen erimielisyyksien jakamassa maassa, jossa odotukset ovat vielä toraakin suuremmat.

Valintaa presidentiksi seuraavana vuonna 1995 maassa pelattiin rugbyn maailmanmestaruuskilpailut, joihin isäntämaan ylpeys valmistautui kehnosti sujuneiden harjoitusottelujen jäljiltä altavastaajana.

Kahden kansansankarin vaikeaa asemaa tutkailevaksi historiikiksi täsmentyvän elokuvan toiseksi esikuvaksi nousee valkoisten antamalla, kiihtymystä mustien keskuudessa aiheuttavalla lempinimellä Springboks tunnetun joukkueen ärhäkkä kapteeni. Kummankin tulee johtaa joukkojaan edestä, esimerkkiä näyttäen ja pelkoa tuntematta voidakseen hiljentää arvostelijansa ja saavuttaa tavoitteensa.

Vuodestakin johtuen suomalaisten on helppo yhtyä näkemykseen kansallisen urheiluponnistuksen yhteishenkeä luovasta vaikutuksesta, kun täällä jääkiekon maailmanmestaruus aikoinaan herätti niin valtaisaa vastakaikua noustessamme laman syövereistä. Ehkä joku vielä keksiikin valmistaa elokuvan Martti Ahtisaaresta, Curt Lindströmistä ja Saku Koivusta.

Turhauttava kokonaisuus

Kauniisti nimetty Invictus on aihepiirin säväyttävän luonteen huomioiden silti turhauttava suutari, katsoo sitä sitten yhteiskuntapoliittisesta, henkilökuvauksen, teeman käsittelyn tai lajiharrastajan näkökulmasta.

Nelson Mandelan suuruus etenkin inhimillisenä, kaunamieltä kaihtavana arvojohtajana peittää alleen ristiriitaisemmat kysymykset hänen repaleisista perhesuhteistaan tai maan syvälle haarautuvista ongelmista. Käsikirjoituksen kaavamaiset kannustuspuheet ja ohjaajan seisovat ilmaisukeinot säestävät tahmeasti tunnelmoivaa muistelua.