Kaksi tarinaa rakkaudesta (2012)

Ohjaus: Espen Klouman-Høiner

★☆☆☆☆

Kahden tai useamman maan yhteistuotannoissa haitat jäävät lähes järjestään hyötyjä suuremmiksi arvatenkin siksi, että taustalla häärivät rahoittajat ja tuottajat vetävät köyttä eri suuntiin sijoitustensa turvaamiseksi, eikä kukaan välitä kokonaisuudesta ja kaikkien edusta. Niinpä tuloksena ei sitten olekaan kulttuurirajat ylittävää kansainvälistä laatua vaan haaleaa soppaa, jota ei kauho kuin paremman puutteessa.

Juuri tällaisesta varovaisuuteensa lässähtävästä mitäänsanomattomuudesta on kyse norjalais-suomalaisessa teoksessa, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut kolmikymppinen Espen Klouman-Høiner.

Filmin päähenkilö on eloveenamaisen viaton ja vaalea helsinkiläinen tanssija, jonka tielle osuu lomamatkalla Istanbulissa norjalaisseurue, joka tarjoaa oven taakse jääneelle neitokaiselle tilapäisen yösijan. Ystävällinen huolenpito tuntemattomasta johtaa yhteispohjoismaiseen illanviettoon, jonka aikana tytön tunteet heräävät romanssin mahdollisuuteen. Menneisyydestään vaikeneva mies palaa kuitenkin takaisin kotimaahansa ennen kuin hänen arvoituksensa ehtii aueta.

Tarinan toisessa vaiheessa Oslossa kaupunkiin muuttanut suomalaisnainen törmää matkakuumeensa kaksoisolentoon, jonka kanssa solmii suhteen. Lopulta päädytään vielä Suomeen täyttämään meikäläisten markkinamiesten vaatimukset täkäläisestäkin paikallisväristä. Ikävä kyllä rahat riittävät lähinnä sisätiloissa maleskeluun hotellissa ja Merihaan kerrostalokompleksissa.

Kevyesti motivoitua höttöä

Kaksi tarinaa rakkaudesta (2012) edustaa niin kevyesti motivoitua ja vaatimattomasti kaikilta muiltakin osin toteutettua viihdehöttöä, etten oikein tahdo ymmärtää viihdetaustastaan hiljalleen irti pyristelevien nuorten suomalaisnäyttelijöiden Pamela Tolan, Laura Birnin ja Pihla Viitalan halua osallistua sen tympäisevään jahkailuun. Elokuvalla ei ole juuri mitään tekemistä valinnoistaan epävarmojen rakkauden haasteiden kanssa, vaikka välkyt tekijät mainospuheissaan niin väittäisivätkin. Sen ankkuroituminen arkeen muistuttaa korkeintaan mainosestetiikkaa.

Kunpa he jotenkin vaivautuisivat raaputtamaan salaperäisten norjalaisurhojen torjuvaa pintaa tai auttamaan edes ymmärtämään lahjakkaan taiteilijan sokeaa ihastumista selvästikin vääränlaisiin persooniin. Teos päättyy siitä mistä alkaa väittäen sitä uskottavaksi ratkaisuksi.