Take This Waltz (2011)

Ohjaus: Sarah Polley

★★☆☆☆

Kanadalaisnäyttelijä Sarah Polley tunnetaan elokuva-alalla työhönsä tinkimättömästi suhtautuvana ammattilaisena, joka valikoi roolinsa monta kollegaansa tarkemmin vältellen myös Hollywoodin tarjoamia yksiulotteisia luonnekuvia. Mieluiten hän on jakanut osaamisensa toisten kovapäisten naisten Kathryn Bigelown ja Isabel Coixetin kanssa, mutta myös omalaatuiset miesohjaajat, kuten Jaco Van Dormael ja Vincenzo Natali, ovat kelvanneet.

Yksityiselämässään Polley herättää huomiota poliittisena aktivistina, joten onkin pieni yllätys, että hän ohjaajanuransa alkutaipaleella on vältellyt yhteiskunnallista teemaa.

Esikoisteos Kaukana poissa (2006) on toki aiheeltaan ja näyttelijäohjaukseltaan harvinaisen vakava avaus kuvatessaan avioliiton ja minuuden särkymistä Alzheimeriin. Parisuhteen järkkyminen perheyksikössä muodostaa niinikään hänen toisen ohjauksensa perustan, eikä voi välttää vetämästä joitain yhteenvetoja Polleyn omiin, julkisuuttakin saaneisiin kokemuksiin.

Hetki korostuu, konteksti unohtuu

Tyylilajiltaan ja rakenteeltaan Take This Waltz (2011) on varsin konventionaalinen romanttinen draamakomedia. Se kertoo kirjailijaksi aikovan nuoren aviovaimon ihastumisesta naapuritalon taiteilijamieheen, joka edustaa kaikkea sitä jännittävää, jota hänen kotoinen kokkimiehensä ei ole. Sinänsä tässä kolmikymppisten mielenliikkeitä ihmissuhdekiemuroissa tarkastelevassa elokuvassa ei siis ole mitään ihmeellistä, paitsi Polleyn lyyristen havaintojen osumatarkkuudessa.

Niistä parhaassa salarakkaisiin latautuu pakahduttavaa odotusta heille villiä kyytiä pyörivässä karusellissa, mutta toive voi törmätä todellisuuteen. Jaksoa maustavatkin ensin heiluvat päät, diskovalot ja The Bugglesin huumaava kappale Video Killed the Radio Star. Sitten laite pysähtyy, musiikki loppuu ja halogeenilamput valaisevat tilan raa'alla loisteellaan. Yhteinen uni katkeaa, tai sitten ei.

Enemmän kuin muusta elokuva kertoo tarpeitten ristiriidasta, mutta pettymyksiä kokevat ihmiset laistavat silti lian kuin sadussa, jossa valmistetaan leivonnaisia. Päähenkilökeskeistä näkökulmaakaan ei voi kiittää järin kattavaksi, sillä koko naapurusto puhumattakaan muusta sosiaalisesta kontekstista vaikuttaa hatusta vedetyltä. Tuskin muuten voi selittää riksakuskina itsensä elättävän maalarin vetovoimaa tai tulottoman avioparin elämänlaatua. Arjen jokapäiväisiä paineita elokuvassa tuskin edes sipaistaan niin kaihoisa kuin sen emootiorekisteri onkin.

Liberaalisuuttaan ohjaaja väläyttää kuvaamalla alastomuutta ja seksiä tavalla, joka voi hätkähdyttävää tässä lajityypissä. Vaikea on silti ymmärtää niitten tarpeellisuutta muuna kuin ohjaajan suvaitsevaisuutta korostavana käyntikorttina.