Sukunsa viimeinen (2010)

Ohjaus: Markku Lehmuskallio & Anastasia Lapsui

★★★☆☆

Poronhoidosta elävää paimentolaisväkeä Siperian tundralla olevat nenetsit alistettiin kommunismin vuosikymmeninä Moskovan käskyvallan alle siekailemattomin menetelmin, eikä sen traagisuutta tietenkään vähennä monien muiden kansojen kohdalle osunut vastaava kohtalo Josif Stalinin määräyksistä.

Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui ovat kansainvälisestikin tunnustettu elokuvantekijäpariskunta, joka on jo useiden vuosien ajan kuvannut ja tallentanut elokuviinsa pohjoisen alkuperäiskansan katoavaa perinnettä.

Jäämeren rannalla asuvien nenetsien maailmasta kertovien ohjaustöiden sarja käynnistyi teoksesta Poron hahmossa pitkin taivaankaarta... (1993). Vaikka tekijät varovat visusti kaikkea kaupallisuutta sekä aiheissaan että tyylissään, kelpasi ilmestymisvuotensa parhaana suomalaiselokuvana palkittu Seitsemän laulua tundralta (2000) aikanaan myös maamme Oscar-ehdokkaaksi.

Parivaljakon tuotantoon perehtyneille Sukunsa viimeinen (2010) ei tarjoakaan enää uutta kertoessaan nuoren nenetsitytön sopeuttamisponnisteluista kommunistiseen koneistoon.

Tarina avautuu kypsään aikuisuuteen jo varttuneen Nekon haikeana muistona, jota hän filmin alussa ja lopussa kertaa dokumentoivalle kameralle katsoen kysyvästi suoraan yleisöön.

Kotikodastaan sisäoppilaitokseen käsketty lapsi kapinoi tietysti outoja olosuhteita koulussa, missä hänet pakotetaan uuteen kieleen, kulttuuriin ja koodistoon. Opettajakin puhuttelee häntä tästedes piinaavasti neuvostonimellä Nadja, sillä vanhalla identiteetillä ei ole sijaa keskusjohtoisessa diktatuurissa.

Kansantieteellisestä näkökulmasta puitu aineisto välttelee silti julistuksia jättäen keskittyneen katsojan vastuulle paikantaa sisällön poliittinen sanoma edistyksen mittaamattoman murheellisesta hinnasta.

Yksioikoisesta kertomuksesta ei parhaalla tahdollakaan pysty sanomaan, että se varsinaisesti pyyhkäisisi mukanaan, mutta näiden elokuvien kulttuurihistoriallinen merkitys on kiistaton.