Ohjaus: Wille Hyvönen
★★☆☆☆
Suvaitsevaisuuttaan voi punnita esimerkiksi kysymyksellä, jota Wille Hyvönen on lähtenyt selvittämään dokumenttielokuvassaan, joka on hänen puolipitkä esikoisensa. Voiko suomalaismiehen suhde thaimaalaiseen naiseen olla muuta kuin ostettua rakkautta tai osapuolten epätasa-arvolla voideltua teeskentelyä, joka perustuu valtasuhteeseen?
Totta kai ja ei tietenkään ovat helppoja vastauksia, jotka eivät välttämättä ole totta. Ohjaaja itse lähtee olettamuksesta, ettei sukulaismiehensä Sepon romanssi yksinhuoltajaäiti Piniin perustu aitoihin tunteisiin ainakaan Pinin osalta, jolle eronnut Seppo lähettää kuukausittain rahaa ja suunnittelee jo häitäkin vain muutaman tapaamisen jälkeen. Epäluuloon on perusteensa, sillä Seppoa on petetty aiemmin rakkaudessa.
Myös yleisemmät syyt puoltavat varovaisuutta. Thaimaassa, missä keskiansiot ovat reilusti alle länsimaalaisen tason, jo parisataa euroa on paljon ja tarkoittaa käytännössä lottovoittoa naiselle, joka ennen varkautelaismiehen talousapua kituutti lapsineen köyhyyden kurjistamassa hökkelikylässä. Yhteistä kieltäkin parilla on vain auttavasti, sillä Sepon englanti on perinteistä tankeroa, eikä Pininkään ilmaisu päätä huimaa.
Lihakauppiaan lempi leimahtaa arvostelijoista huolimatta, mutta tuttu poika haastaa tämän kiusallisilla huomautuksillaan. Epäilyt kumotakseen Seppo kutsuu Willen mukaansa matkalleen tutustumaan toivottuun morsiameen, joka ei ole toistaiseksi voinut puhua puolestaan.
Suomessa miehiä jäävät kaipaamaan ohjaajan oma tyttöystävä ja Sepon entinen vaimo. Määränpäässä heitä odottavat kaduilla valuva seksiturismi ja järkyttävät tuloerot muistutuksena yksityisasian yhteiskunnallisesta viitekehyksestä. Kuumuuden lisäksi tuska alkaa helmeillä ohjaajan iholla.
Yhden asian ympärillä
Teoksen aihe on silti ehdottomasti kiinnostavampi kuin sen perinteinen seurantadokumentin muoto ja suoraviivainen juoni. Tuttu kolminäytöksinen kokonaisuus esittelee asian, käsittelee sen ja johtaa päätelmänsä.
Teos puhuttelee älyä eniten yksityiskohdissa, joita ei sen kummemmin alleviivata, esimerkiksi kun Wille Suomessa vielä ollessaan harppoo thaimaalaisia hierontapalveluja tarjoavan liikehuoneiston ohi. Pohjaa taas kynnetään kotivideotyylisessä suhmuroinnissa, jossa kloppi ilkeilee Seppoa uskomaan Pinistä pahaa.
Esikoisohjauksen leimaa korostavat aiheen löytyminen perhepiiristä ja ohjaajan omien periaatteiden toisteleminen. Keskiöön nousevatkin hänen ennakkoluulonsa ja kehityskertomuksensa.
Seppo on toista maata ihmisenä, karkeakielinen kansanmies, jolla on suuri sydän. Ristiriitaa syntyy kuvien ja sanojen eriparisuudesta, sillä edelliset eivät aukotta todista jälkimmäisistä. Sukulaispoika hinkkaa setäänsä hyväntahtoisen hölmön ja seksinostajan vaihtoehtoja, vaikka sanookin tarkoittavansa hyvää.
Avoimia kysymyksiä
Tunnepitoisen elokuvan lopun arvaa silti helposti. Elokuva saa miettimään entisen vaimon suurta roolia Sepon elämässä ja Sepon epäonnisesti päättynyttä suhdetta toiseen thaimaalaiseen naiseen, mutta nämä aiheet eivät mahdu tunnin kestoon järin syvällisinä. Mikä saa Sepon uskomaan rakkauteen?
Esikoisohjaajan seuraavasta projektista teos ei välttämättä kieli paljoakaan sen henkilökohtaisuudesta johtuen. Korkeaa moraalia penäävä kaksiteräinen humanismi – omien aatteiden syöttäminen muille – muistuttaa kuitenkin toisesta itsensä likoon laittavasta suomalaisdokumentaristista, nimittäin Arto Halosesta.
Tivaako Wille Hyvönenkin seuraavaksi vallanpitäjiltä vastuuta opittuaan sedältään hiukan nöyryyttä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti