Luihin ja ytimiin (2012)

★★☆☆☆

Jacques Audiard ohjasi ensimmäisen elokuvansa vasta yli neljäkymmentävuotiaana ja on nyt kuusikymppisenä uransa huipulla lyötyään viimein läpi myös kotimaansa Ranskan ulkopuolella. Lupaavan pianistin tasapainoilusta taiteen ja rikollisuuden, vapauden ja velvoitteen, vaihtoehdoilla syntyi Bafta-palkittu mutta kovin ponneton Kun sydän lakkaa lyömästä (2005), joka pääsi levitykseen myös meillä Suomessa.

Kuuluvampaa huutomyrskyä kansainvälisen kriitikkokunnan keskuudessa aiheutti vasta nuoren arabimiehen vankilavuosista kertova Profeetta (2009), klassisuudessaan väkevä kuvaus ohjaajan kärkiteemasta: sosiaalisen nousun mahdollisuudesta ja välttämättömyydestä maahanmuuttajan sammakkoperspektiivistä.

Marginaalisten ihmisryhmien pariin mieluusti hakeutuva ranskalainen tuskin kuitenkaan kyntää maansa elokuvataiteeseen sen suurempaa sarkaa, sillä hänen rajansa pysyvät miehisissä, sangen kliseisissäkin toimintamalleissa. Selviytymiskamppailun fyysisyydessä on sosiaalidarwinismia, jonka ohjaaja vie betoniympäristöjen rujoon realismiin parhaimmillaan tylyn toteavasti. Vähänkin linjasta lipsuessaan jälki on heti latteampaa, ja tyylin heikkoudet piirtyvät tapetille.

Epätodennäköinen suhde

Pariisin lähiöistä ja vankilan klaustrofobiasta siirrytään hänen tuoreimmassa teoksessaan eteläisen Ranskan turistirysiin, koulutetun valaankesyttäjän etuoikeutettuun työhön ja sen vastapuolena yökerhon portsarin meluisaan arkeen. Maailmat lyövät yhteen odottamatta.

Pimeän puolella viihtyvällä Audiardilla on kuitenkin ilmeisiä vaikeuksia ymmärtää näitten rajapintaa, sillä luokkakysymys kahden täysin erilaisen ihmisen välillä sivuutetaan merkillisen välinpitämättömästi. Sen sijaan hän kiirehtii tarinan järkytykseen, kohtalokkaaseen onnettomuuteen, joka kääntää naisen elämän päälaelleen.

Kunnollisen taustoituksen puutteessa yleisön olisi vain hyväksyttävä öisestä välikohtauksesta seuraava oudon ambivalentti suhde. Siinä pienen pojan isä takoo nyrkeillä rahaa laittomissa katutappeluissa vaikeasti vammautuneen seuralaisen saadessa sen seuraamisesta jonkinlaista korviketta katkeruutensa ja yksinäisyyden pelkoonsa.

Yksinkertaisen mörssärin ja toipuvan varpusen romanssi ei täytä tavanomaisen rakkauslorun vaatimuksia muttei toisaalta puhuttele repaleisten ihmisten riipaisevana takertumisenakaan ainoaan mahdollisuuteensa. Paradoksaalisesti ainoastaan luunmurskajaiset tuntuvat mittaavan heiltä pulssia ohjaajan visualisoidessa niitten ylle turhan romanttista auraa keikaroivilla kuvakulmillaan ja hidasteluillaan.

Naisen tasavertaisuus

Elokuvan ei tarvitse välttämättä johtaa minnekään ja olla juonellinen, mutta minimivaatimuksena on pidettävä edes sisäistä johdonmukaisuutta. Siitä Jacques Audiard mielestäni tinkii liikaa ja nimenomaan naisen tasavertaisuuden kustannuksella.

Luihin ja ytimiin (2012) turhauttaa katsojaa älyllisesti ja on myös emotionaalisesti etäinen, siis kaikkea muuta kuin sen suomenkielinen nimi antaa ymmärtää.