Poliisit (2012)

Ohjaus: David Ayer

★★★☆☆

Tältä vuosituhannelta voi nimetä jo liudan amerikkalaisia poliisielokuvia, jotka ovat rohjenneet tarttua ammatin arkipäivään miljoonakaupunkien muurahaispesässä, joita hallussaan pitävät jengit ovat sotkeutuneet kovaan ase- ja huumerikollisuuteen. Päätä silittelemällä ei niistä selviä, mutta taistelussa niitä vastaan sivistysvaltioiden on silti koitettava pitää yllä kuvaa rehellisestä pelistä.

Esimerkiksi David Ayerin käsikirjoittamat, rotujen sulatusuuniin Los Angelesiin sijoittuvat Training Day (2001) ja Dark Blue (2002) myöntävät auliisti, etteivät yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäminen ja ammattimaisen rikollisuuden kitkeminen välttämättä onnistu päivänvaloa kestävin lainkäytön menetelmin. Harmaan alueen todellisuutta pehmennetään silti kummassakin yksilökeskeisellä sankaruudella, joka onnistuu pysäyttämään systeemin luisumisen pohjamutiin. Vain vähän lippuluukkujen vaatimuksista tinkimällä kumpikin teoksista olisi lähellä mestariluokkaa.

Ayerin aiemmat omat ohjaukset Harsh Times (2005) ja Street Kings (2008) eivät sisällä vastaavia pehmennyksiä, mutteivät toisaalta yllä lähellekään Antoine Fuquan ja Ron Sheltonin maalaamia monisyisiä luonnekuvia vaan pitäytyvät häiriintyneissä kliseekimpuissa. Hänen uudessa elokuvassaan näkökulma vaihtuu vilpintekijöistä lainkuuliaisiin kenties nimekkään pääosatähtensä ja osatuottajansa vaikutuksesta.

Atmosfääristä imua

Poliisintyötä dokumentoivien reality-sarjojen suosio lienee motivoinut Ayerin kolmatta elokuvaa, jonka hän on jälleen myös käsikirjoittanut. Voi silti olla, että ilman Jake Gyllenhaalia se pölyttyisi pöytälaatikossa, sillä filmin kaupallisena kivirekenä on Hollywoodin perinteisiä kaavoja hylkivä näennäinen juonettomuus. Sen punaiseksi langaksi tiivistyvät epätrendikkäästi ammattilaisuus ja työtoverien keskinäinen luottamus, jotka kummatkin edellyttävät miehisyyttä ja karskia huumoria. Kiivaat kadun tapahtumat muodostavat elokuvan lyhyen aikajänteen.

Sen minkä teos näin häviää tarinan ja teeman säväyttävyydessä, sen se voittaa sosiaalisessa tiheydessä, jonka ohjaaja on aiemminkin todistanut hallitsevansa. Henkilöt kulkevat hälytysten ja päällystön käskyjen perässä ilman pakottavaa logiikkaa, joten katsojan odotuksetkin muotoutuvat satunnaisten toimeksiantojen perusteella. Yleisön on vain mentävä miesten mukana taloihin ja asuntoihin osaamatta päätellä ennalta, mitä oven takaa mahdollisesti tulee vastaan.

Tekniikka toimii parhaimmillaan loistavasti varsinkin, kun Ayer varaa sivuroolit tuntemattomille, slummien köyhien roolinsa omaksuneille näyttelijöille. Yleisestä elämänkokemuksesta voi kuitenkin arvata, että poliisien tielle osuu myös vaaroja, jotka voivat olla kohtalokkaita.

Arpapelin sattumanvaraisuus

Elokuvan niukasta asetelmasta on turha sanoa paljon muuta, sillä sen vahvuudetkin puristuvat atmosfääristä, joka haukkoo kaupungin levottomuutta. Siinä keskeistä on arpapelin sattumanvaraisuus. Ammattilaisten kaksoisvalotus, dokumentoiva osuus, jota he itse kuvaavat käsikamerallaan työnsä lomassa, jää silti merkitykseltään hämäräksi ja ilmaisukeinonakin hiukan turhauttavaksi.

Pakolliset lopputulitukset kumpuavat aiheen lisäksi lajityypistä, mutta niineenkin teos avaa rosoisen realistisen ikkunan poliisinammatin aurinkoisiin ja varjopuoliin.