Ohjaus: Ken Loach
★★★☆☆
Heidän teoksissaan eivät näy kunkin ajan nopeasti ohimenevät muotivirtaukset vaan paljon pysyvämmät, ihmiskuntaa tavalla tai toisella kaikkialla koskettavat emotionaaliset ja yhteiskunnalliset liikehdinnät.
Siinä missä Kaurismäki haikailee nostalgissävytteisissä saduissaan jonnekin määrittelemättömään menneisyyteen tai taivaanrantaan globalisaation runnomaa maailmaa pakoon, Loach perustaa elokuvansa lyijynharmaan duunarirealismin perinteisiin ja katsoo totuutta silmiin. Kaurismäen esteettinen ylivoima ei olekaan niin suuri kuin vain pintaa katsomalla voisi kuvitella.
Jostakin syystä englantilaiset tuntevat edelleen työväenluokkaan porautuvat arkidraamat omakseen, mutta Suomessa lähimmäksi pääsee Kaurismäen lisäksi vain Aku Louhimies. Briteissä Loachista alkavaa ketjua voi jatkaa esimerkiksi Mike Leighillä, Stephen Frearsilla, Shane Meadowsilla ja Andrea Arnoldilla.
Ero selittynee pienellä talousalueella mutta myös sillä surullisen kuuluisalla henkisellä laiskuudella. Kaupungistuneessa ja keskiluokkaistuneessa Suomi-Finlandiassa mielistellään mieluummin vaurautta kuin sisukkuutta.
Pimahtava postinjakaja
Loachin elokuvista on hankala löytää ihmistä tai ympäristöä, jossa ei tuntuisi vahva elämänmaku. Olevaisen tragikoomista leimaa korostamalla ja naturalistiseen kerrontaan fantasiaa ripottelemalla ohjaaja ei menetä uskottavuuttaan sosiaalisen arkitodellisuuden tarkkanäköisenä erittelijänä.
Looking for Ericissä (2009) uudet näennäisen kevyet elementit tuodaan mukaan luontevasti ja hauskasti, henkilöiden sisäisen eli heille oikean maailman kautta.
Elokuva alkaa pimahtaneen posteljoonin surmanajolla ruuhkaista maantietä väärään suuntaan. Kahta teini-ikäistä vätyspoikaansa kasvattava viisikymppinen postimies havaitsee sairaalasta päästyään kaksi kiusalliselta ensi alkuun tuntuvaa asiaa.
Hän rakastaa edelleen nuorena miehenä kylmästi hylkäämäänsä naista ja näkee huoneessaan ilmielävänä Eric Cantonan, Manchester Unitedin entisen hyökkääjätähden, jonka julisteella miekkonen on vuorannut huoneensa.
Onneksi Loach ei juutu jankuttamaan, mistä ihmeestä haamuterapeutti paikalle tupsahti, vaan käynnistää kahden Ericin keskustelut huonommin pärjänneen kaiman henkisistä takalukoista, joiden tiirikoimiseen kaksikko etsii oikeita avaimia.
Elokuvan tuottajanakin toiminut entinen potkunyrkkeilijä pääsee paraatipaikalta pällistelemään jutustelujen lomaan leikattuja koosteita uransa huippuhetkiltä, mutta muutoin partasuu pidetään kyllä aisoissa.
Eikä siitä nyt pääse mihinkään, että julkista minäänsä kankeahkosti näyttelevällä ranskalaisella riittää karismaa enemmän kuin kymmenellä Hollywood-kukkoilijalla.
Tutussa tarinassa särmää ja luonnetta
Ne asiat, joista Ken Loach elokuvassaan puhuu, ovat ohjaajalle niin tuttuja ja sisäistettyjä, että sinänsä tavanomainen kertomuksenlanka, jota hän kerii, saa luonnetta ja särmää.
Itseluottamuksensa omissa ja auktoriteettisemansa lapsiensa silmissä menettäneen miehen on saatava pääkoppansa ojennukseen suorittaakseen riuskan ryhtiliikkeen ja pelastaakseen poikansa katunilkin käsistä.
Loach annostelee räväkkää realismia posteljoonin pakahtumisromanssiin ja huru-ukkoterapiaan aivan muina miehinä.
Yhteisön keskinäisen solidaarisuuden kaipuu ja tarve vaikeuksien voittamiseksi nousee jälleen Loachin teoksen keskiöön. Mahoillaan möyryävät, iskulauseitaan möykkäävät kaljoittelevat jalkapallofanit ovat ilmeisistä puutteistaan huolimatta myös lämmin turvan ja tuen lähde.
Looking for Eric ei tavoittelekaan sen kummempaa kuin toden haukkaamista kaikkine kerroksineen, mutta sen idealistista lopetusta joutuu arvioimaan jollakin muulla kuin logiikan armottomalla mittatikulla. Täytyy varmaankin taipua sanomaan, että pikkurikollisen ruiskutus on juuri niin tarinallinen ratkaisu kuin sen hyvän mielen sosiodraamaksi luokiteltavassa teoksessa on oltava.
Loach saa elokuvantekemisen näyttämään helpolta, vaikka takana on suurta sivistystä, ammattitaitoa ja tekemisen tahtoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti