Medusan perintö (2012)

Ohjaus: Tony Gilroy

2012

★☆☆☆☆ 

Robert Ludlumin luomaan hahmoon perustuvia elokuvia kuvattiin ensin kolme, joista ensimmäisen, Medusan verkon (2002) ohjasi sujuvasti Doug Liman. Yllätyshitiksi ponkaisseen elokuvan tarina monisyisine juonihaaroineen heijastelee Nixonin jälkeisiä epäluuloja virallisen koneiston rehellisyyteen, mutta myös terrorikautemme kähminnät tarjosivat hyvät puitteet valtion kouluttaman tappajan pitkälle pakomatkalle, jonka aikana muistinsa menettänyt miekkonen selvittelee oikeaa identiteettiään.

Tuottajaksi siirtyneen Limanin paikan kahdessa vielä vauhdikkaammassa jatko-osassa otti britti Paul Greengrass, joka juoksuttaa päähenkilöä mantereelta toiselle kiihkeää uutisrealismia jäljittelevissä toimintakohtauksissa. Kirjoitin arvostelussani jo monta vuotta sitten, etten uskonut sarjan loppuvan Medusan sinettiin (2007), vaikka näyttelijä Matt Damon ilmoittikin saaneensa tarpeeksi Jason Bournen roolista. Kävi kuten ennakoin, että houkutus lypsää koluttua aihetta myös tulevaisuudessa kävi nopeasti vastustamattoman suureksi.

Simppeliä ideaa toistaneiden filmien tehokkuus popcorn-luokan luksusviihteenä perustui Damonin ilmeettömään minään istuvaan keskushahmoon, jonka pystyi nielaisemaan kuta kuinkin oikeana ihmisenä aidossa toimintaympäristössään toisin kuin esimerkiksi James Bondin tai Ethan Huntin Vaarallisessa tehtävässä. Liman ja Greengrass hyödyntävät vanhan Euroopan kulttuuricharmia ja maailman metropolien muurahaisvilinää agentin rauhattoman persoonan taustamaisemana, onnistuen näin siirtämään huomiota sotkuisen juonen epäloogisista kömmähdyksistä.

Suunta muuttuu

Onkin siis yllättävä virhetikki, että Bourne-elokuvat käsikirjoittanut Tony Gilroy tinkii puikkoihin päästyään edeltäjiensä laatuvaatimuksista, vaikkei hänkään maalaa ohjauksensa pintaan sentimentaalista romantiikkaa. Maan alle kadonneen ja vain uutislähetyksissä enää vilahtavan Bournen ja tämän päällystön paikan ottaa vehkeilijöitten rinnakkaissukupolvi, joka paljastuu tietenkin heti pomoiltaan petollisemmaksi ja karkulaiseltaan suoraviivaisemmaksi.

Pitkän teoksen alussa hengästyy entuudestaan tuntemattomien kasvojen ja koodinimien määrästä, jolla filmin pintaan luodaan teennäistä sähäkkyyttä. Yksi niistä on Alaskan yksinäisyyteen koulutusleirille passitettu huippuvaistoinen haukka, joka osoittautuu vuoret paljain käsin ylittäväksi ja sudetkin selättäväksi teräsmieheksi.

Tästä eteenpäin Medusan perintö (2012) etenee täysin arvattavaa latua. Tiedustelupalvelun päälliköiden julistama tappokäsky heittää kuuliaisen sotilaan viheliäiselle karkumatkalle, jolle hänen mukaansa päätyy puljun salaiseen laboratoriohankkeeseen osallistunut ja nyt itsekin vaaraan joutunut naislääkäri.

Gilroy syöttää suureen yleisöön hyvin uppoavaa näkemystä alaisensa hylkäävästä johtoportaasta, joka haluaa vain pelastaa oman nahkansa läpivalaisulta. Nykivä leikkaus ja erikoiset kuvakulmat eivät kuitenkaan riitä jännityksen puristamiseen yli kaksituntisen elokuvan ajaksi, sillä sirkustemppujen rinnalle kaivattaisiin enemmän toiminnan pysäyttävää tunnustelua.

Vaivattoman väkivaltamelskeen joukkoon eksynyt yksi hitaampi klaustrofobinen jakso iskeekin siksi lujaa vertautuessaan ilmeisen tarkoituksella viime vuosina yleistyneisiin laitosampumisiin. Se jää kuitenkin filmin ainoaksi tehokkaaksi tieteen vaaroista muistuttavaksi epäilyksi.

Viimeinen puoli tuntia liikaa

Viimeisetkin rippeet realismista karkaavat Tony Gilroyn hyppysistä yhtäsoittoisessa kaahailussa viimeisen puolen tunnin aikana, kun Manilaan livennyt liukas luikku saa perävaloikseen tuntemattoman tappajan. Täpärät pelastumiset ja uudelleen virkoamiset vakavaa loukkaantumista ellei varmaa kuolemaa tietävien rymistelyjen jälkeen eivät nostata pulssia kuin ärsytyksestä ohjaajan huonoon tyylitajuun. Tuskin viitsii huomauttaa sivullisten hengenlähdöstä, joka moista aseellista peltirallia seuraisi.

Jatkoa petaava avoin loppu saikin jo sinettinsä, kun Universal ilmoitti viikko sitten jatkavansa sarjaa uuden tähtensä Jeremy Rennerin kanssa.