Mestari (2012)

Ohjaus: Paul Thomas Anderson

★★★☆☆

Itsepäisistä pyrkyrimiehistä laveita aatepotretteja rakenteleva Paul Thomas Anderson lukeutuu monumentaalisilla aihevalinnoillaan amerikkalaisen elokuvan tähtiketjuun, jonka nuorimpana jäsenenä häntä kiinnostavat monet menneisyydessä tehdyt virheet, joiden vaikutukset heijastuvat nuorempaan sukupolveen turhauttavana taakkana. Hänen kunnianhimoisissa freskoissaan ei juuri pelastukseen uskota, sillä henkilöt menettävät niissä työnsä, ystävänsä ja terveytensä. Valonpilkahdusta on tarjonnut vain puhdistava rakkaus, jos sille vain on suostunut tarjoamaan tilaisuutta vielä kipeiden pettymyksienkin jälkeen.

Kuudennessa ohjaustyössään Anderson on edelleen ristiriitainen mutta osoittaa tiettyä kypsymistäkin ohjaajana. Ensimmäistä kertaa hän uskaltaa kunnolla hylätä joitain suurimmilta esikuviltaan lainaamiaan tyylikeinoja, kuten polveilevan pitkiä kamera-ajoja, joista muodostui hänen käsialansa 1990-luvun lopulla. Keskittyneemmäksi käynyt ilmaisu pakottaa pohtimaan syvemmin raamien sisään jääviä ajatuksia, joista keskeisimpiä ovat pimeässä kulkemisen syyt ja seuraukset.

Hänen uusi teoksensa alkaa kuin Terrence Malickin Veteen piirretty viiva(1998) siirtyäkseen sitten toisen maailmansodan jälkeiseen utopioiden Amerikkaan, joka pintansa alla väreilee outoa levottomuutta ja harhaisuutta. Kahden miehen kautta paljastuu vieraantumisen teema, jossa pureudutaan heidän uhmakkaan riippuvuutensa perustuksiin. Vahvuuden taustalla miesten tuhoava heikkous vaatii jatkuvaa tarkkailua ja kyseenalaistamatonta huomiota vähän vastaavasti kuin Tom Cruisen esittämässä kyynisessä machoprofeetassa teoksessa Magnolia (1999) tai Daniel Day-Lewisin häikäilemättömässä öljypohatassa elokuvassa There Will Be Blood (2007). He kaikki takertuvat valheisiin kouristuksenomaisesti.

Rauha ei tuonut onnea

1950-luvun alkuun sijoittuvan elokuvan päähenkilöistä taistelujen kauhut rintamalla todistanut veteraani harhailee sopeutumattomana maankiertäjänä ajautuen alati lähemmäs umpikujaa. Viinaan menevän, väkivaltaisen miehen luulisi istuvan jo vankilassa, kun hän osuu sattumalta juhliin, joiden pitäjät osoittautuvat uskonnollisen yhteisön jäseniksi. Johtajakuuliaiseksi kultiksi paljastuvan joukon palvottu pomo on karismaattinen hahmo mutta myös äkkipikainen mahtailija, joka ei siedä vastakkaisia mielipiteitä. Hän alkaa muovata nuoremmasta seuraajastaan käännynnäistä.

Kisälliä ja oppipoikaa tulkitsevat Philip Seymour Hoffman ja Joaquin Phoenix ovat vereslihalla, ja etenkin jälkimmäisen muuntautuminen huolta herättäväksi ajelehtijaksi hipoo täydellisyyttä. Lähes nelikymppinen, rujon näköinen Phoenix joutuu silti esittämään hieman liian nuorta henkilöä eräissä takaumakohtauksissa, millä on oma vaikutuksensa niitten uskottavuuteen.

Paljon vakavampi ongelma syntyy siitä, että vähintäänkin tasapainoton ellei suorastaan psykoottinen ihminen ei ole paras mahdollinen ilmentämään villille mielikuvitukselle fantasiansa rakentavan lahkon vetovoimaa laajemmassa mittakaavassa, eikä näin auta ymmärtämään sen kasvavaa suosiota ja institutionalisoitumista. Tällöin teoksen yhteydet skientologiaan ja sen perustajaan L. Ron Hubbardiin alkavat käydä haitallisiksi, koska katsoja etsii syitä muualtakin kuin viksahtaneen mielen ongelmista.

Henkistä kotia etsivän traumaatikon mukaan heittäytymisen hyväksyy tietysti mukisematta, mutta sillekin olisi kaivannut paneutuneempaa näkökulmaa nimenomaan hänen henkilöhistoriastaan.

Tarkoituksellisen arvoituksellinen

Toisaalta Paul Thomas Andersonin arvoituksellista, kuvansa monimielisesti luonnostelevaa tyyliä voi puolustaa halulla vastustaa nykyelokuvan puhki selittämistä, johon vakavatkin tekijät tahtovat haksahtaa. Myönteistä on kaikenlaisen liioittelun ja kosiskelun välttäminen. Kultti, jonka pornografiseenkin puoleen ohjaaja viittaa, näyttäytyy omalakisena maailmanselityksenä ja moraalikoodina, jonka ytimessä on ehdoton sitoutuminen. Konflikti miesten välillä tiivistyy tähän kysymykseen.

Mestari (2012) voisi muotonsa ja ajatustensa perusteella olla 2000-luvun klassikko arvotyhjiön turmeltuneiden täyttäjien ja täyttymystä kaipaavien kurimuksesta. Sosiaalinen syvätarkkuus ei pääse yhtä hyvin yhteiskunnallisiin pohjavireisiin kuin yksityisiin kiirastuliin.