maanantai 16. joulukuuta 2013

Iho jossa elän (2011)

Ohjaus: Pedro Almodóvar
★★☆☆☆ 
Usean festivaalimenestyksen jälkeen Pedro Almodóvar on elvyttänyt yhteistyön vanhojen luottokollegojensa kanssa. Vaikka Carmen Mauran ja Penelope Cruzin seurassa syntyi kaksi haaleaa soppaa hämmentävää hasardia, seuraavaksi vuorossa on Antonio Banderas, jonka hän on maininnut peräti suosikkimiesnäyttelijäkseen.
Almodóvarin tuotannon tasapainopiste on Lihan värinä (1997). Kaikki äidistäni(1999) esitteli jo aikuiseksi kasvaneen kaunotaiteilijan ja kertomuksessaan humaanin runoilijan, jonka teokset kasvoivat sittemmin yhä kerroksellisemmiksi ja henkilökohtaisemmiksi. Eurooppalaisen eliittitaiteen edustajaksi kyynisyyttä kaihtava espanjalainen on monta kollegaansa helpommin lähestyttävä runsaudensarvi, koska hänen elokuvansa eivät ole kipeistä aiheistaan huolimatta painokkaasti teemavetoisia, "raskaita".
Herpaantumattomuutta hän kylläkin edellyttää kiinnittäessään huomion lavastuksen yksityiskohtiin ja liikkuessaan lomittain usein varoittamatta polveilevien kertomuksen tasoilla. Niin nytkin.
Pikkusieluiset tietysti vierastavat värikästä henkilögalleriaa, homoja, lesboja, transvestiitteja ja pedofiilipappeja friikkisirkuksena, vaikka ohjaaja kuvaa heidät inhimillisiksi. Arvokonservatiivien onkin parempi pysytellä kotona ja vältellä myös tätä tarinaltaan pöyristyttävää elokuvaa. Juonen kertomisesta arvostelunsa rakentaville kriitikoille Almodóvarin filmit ovat hiukan haasteellisia, koska niitä tarkastellessa saa pitää kielen keskellä suuta. Tämän kummemmin ei siis tarvitse korostaa, että myös tällä kertaa madridilaisohjaaja nojaa viehätyksensä tai vaivaannuttavuutensa, katsojasta riippuen, arvoituksille, joihin tarinan tenho perustuu.
Plastiikkakirurgin potilas
Banderasin läsnäolo elokuvassa korostaa vaikutelmaa vanhan ja uuden risteytyksestä, jossa Almodóvarin varhaistöiden absurdit asetelmat kohtaavat myöhempien aikojen viimeistellyn muotopuolen. Käynnistymisongelmiensa jälkeen kokonaisuus miellyttää ainakin minua enemmän kuin yksikään hänen teoksistaan tällä vuosituhannella. Pakko kehaista myös Hollywoodissa elävää latinonäyttelijää, joka kuuluu päässäni erottamattomasti ohjaajan vinksahtaneeseen maailmaan.
Iho jossa elän (2011) kertoo plastiikkakirurgista ja tämän potilaasta. Se flirttailee ensin ontuvasti mustalla huumorilla, mutta vakavoituu myöhemmin tarkastelemaan henkilöiden identiteetin "kokovartalokuvassa", psyykessä tapahtuvia muutoksia traumaattisten kokemusten jälkeen.
Tohtori on kehitellyt vaimonsa onnettomuudesta lähtien laboratoriossaan keinotekoista ihoa käyttäen koekaniininaan oikeaa ihmistä kollegojen aavistamatta. Kalliissa lukaalissa valvontakamerat seuraavat taukoamatta nuorta naista, ja ainakin aluksi näyttää, että hänen omaksi parhaakseen. Almodóvar ei olisi kuitenkaan itsensä, ellei outo potilassuhde alkaisi paljastaa hyväntekijästä ja asukkaasta synkkiä salaisuuksia. Hänen kameransa on elokuvassa kuin kirurginsa veitsi, tarkka mutta kliininen. Interiööriltään virheettömän palatsin porttien sisällä tavoitellaan täydellistä pintaa tunteilematta, kuin se olisi ainoa asia, jonka vuoksi enää elää.
Traagisia vaikutteita
Elokuvan korkea ja leveä käsikirjoitus on hämmentävän taidokas yhdistelmä psykologista trilleriä, kamarinäytelmää, melodraamaa ja dekkarimysteeriä, joiden kaavoja yhtäältä kunnioitetaan, toisaalta kaadetaan. Tarinan vaikutteet voivat silti olla joissain lähihistorian kammottavimmissa tosielämän rikoksissa.
Almodóvaria ihailee silti kuin silmänkääntötemppuilijaa. Lyön pääni pantiksi, että maailman paras elokuvakriitikko Andrei Tarkovskikin olisi kuitannut teoksen vain loistavana kaupallisena harjoitelmana ja kysynyt, mitä tämä kertoo pakkomielteistä ja vallankäytöstä. Ehkä elokuvan anti on jotensakin yleistettävissä siihen, ettei yhteistä onnea synny jaetusta onnettomuudesta tai oikeaa kahdesta väärästä, mutta tässä ei mennä niinkään syvälle kuin pöpelikköön.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti