Ohjaus: Wes Anderson
★★☆☆☆
Wes Andersonin elokuva käynnistyy horisontaalisesti liukuvalla pitkällä kamera-ajolla lasten nukketaloa erehdyttävästi muistuttavassa maalaisrakennuksessa, täsmentyen sitten vuoteen 1965 ja Uuden Englannin rannikon ulkosaareen nuorten partiolaisten kesäleirille.
Punaiseen pusakkaan sonnustautunut harmaapartainen mies puhuu suoraan kameralle historiallista myrskyä edeltävistä tapahtumista kolmen päivän aikana, kun 12-vuotiaat poika ja tyttö livahtavat aikuisten hoteista keskinäiselle karkumatkalle. Ensirakkauden polte ja pisto heittää heidät vastakkain paitsi muitten ikäistensä myös vanhempiensa kanssa, jotka haluavat laittaa heidät ruotuun ja katkaista ihastumiselta siivet.
Amerikkalaisohjaajaan lyötiin auteurin leima jo ensimmäisissä elokuvissaan, joista paras on hullunkurisen perheen muotokuva The Royal Tenenbaums(2001). Hänet tunnistaakin värikkäästä muotokielestään, jossa omaa rooliaan esittävät muutamat luottomiehet, Jason Schwartzman ja Bill Murray. Toisaalta ohjaaja on haukotuttava pinnanpalvoja, jonka tarinoissa ei ole häivääkään yhteiskunnallista syvätarkkuutta. Niitten henkilöt typistyvät postikortin kokoisiksi ja itseriittoisiksi muotiluomuksiksi.
Tämänkään teoksen lapsissa ei ole oikeaa, sympaattista sydäntä, sillä he sanailevatkin keskenään kirjallisen aikuismaisesti. Tämä on tahallista, mutta vieraannuttavaa. Andersonin elokuvia sisällöllisesti yhteen sitovaa löyhää teemaa löytää nyrjähtäneiden älykköjen koomisesta sivullisuudesta, mutta esimerkiksi kiusaamisen tai yksinäisyyden hän kuittaa kevyesti.
Hänen elokuviensa perimmäinen heikkous piilee siinä, että absurdin kivikasvoisissa erittelyissä epätavallisten ihmisten pahoinvointi purkautuu ohi maalin, eikä heidän paniikkiinsa pääse sisälle.
Moonrise Kingdomkaan (2012) tuskin edes yrittää ylittää lapsuuden loppua enteilevän vertauksellisuutensa retroon verhoiltuja postmoderneja vinjettejä. Näkemys jättää katsojan käteen vähän ja sieluun ei sitäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti