Ohjaus: Terrence Malick
2011
★★★☆☆
Perfektionistina tunnetun Terrence Malickin arvoitusta hämmästeltiin ja ihasteltiin kuorossa hänen palattuaan elokuvantekijöiden eturiviin kahdenkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen. Stanley Kubrickin kuoltua vaitelias teksasilainen on amerikkalaisen elokuvan viimeinen dinosaurus ja kapinallinen, jolle taide on pilkuntarkan ja uutteran työn itsensäselittävä lopputulos.
Vain viisi elokuvaa sisältävä tuotanto on merkinnyt herpaantumatonta huomiota niistä jokaiselle, vaikka ohjaaja itse on vältellyt julkisuutta 1970-luvun lopulta lähtien. Pohjimmiltaan silti syvästi amerikkalaisen ohjaajan myyttinen maine vetää Hollywood-tähtiä koekuvauksiin jonoksi asti, vaikka hän tunnetusti saattaa leikata heidän roolinsa olemattomiin.
Malickin viides ohjaus ei tee poikkeusta aikaisempaan. Vaikka se palkittiin Cannesin filmifestivaalien arvostetuimmalla tunnustuksella, Kultaisella palmulla, ohjaajaa ei Ranskassa nähty, vaan hän tavoilleen uskollisena ilmoitti työnsä puhuvan puolestaan. Mitä sanottavaa on siis teoksella, joka avaa sitaatilla Jobin kirjasta, herättelee ohjaajan 1980-luvulla hahmottelemaa ideaa maailman luomisesta ja ulottuu universumin iäisyydestä intiimiin perhetarinaan 1950-luvulla varttuneen pojan lapsuudesta, joka ei jätä tätä aikuisenakaan rauhaan?
Puhtoisen paratiisin kääntöpuoli
Varhaisteoksissaan Malick kuvaa nuoren rakkauden umpikujaa vertauksena luokkayhteiskunnan kahleista irtautumiselle. Sama teema viattomuuden menetyksestä törmäyskurssin hintana kaareutuu entistä laveammaksi luonnon ja ihmisen sekä kulttuurien välistä suhdetta peilaavissa sotaeepoksissa Veteen piirretty viiva (1998) ja Uusi maailma (2005), joista edellisessä hän täydellistää impressionistisen, henkilöjen mielenkuohuntaa herkistävän tyylillisen kädenjälkensä.The Tree of Life (2011) on sisällöllisesti ja esteettisesti tämän ketjun viimeisin lenkki.
Malick vie "juonettoman", näennäisen vapaasti assosioivan kuljetustavan äärimmilleen seuraillessaan pikkukaupunkia asuvan perheen elämää Amerikan Keskilännessä. Ankaran isän kurissa vanhin kolmesta pojasta joutuu todistamaan tyrannimaisen kasvattajan puutteet ja tekemään itse valintansa hyvän ja pahan väliltä.
Puhtoinen paratiisi osoittaa jälleen haavoittuvuutensa, kun kuuliaisuutta edellyttävä valtakoneisto vaatii verojaan. Ydinperheen ihailtu malli ei siis juurikaan eroa isänmaata palvelevista asevoimista Tyynenmeren saarilla tai siirtomaajoukkojen eturintamasta.
Yksinkertaisen tarinan mahtipontisiksi kehyksiksi ohjaaja maalailee maapallon syntyhistoriaa, evoluution etenemistä ja armon lohduttavaa mahdollisuutta, joka yksin tarjoaa vaihtoehdon tarpeettoman väkivallan pilaamalle modernille luonnonjärjestykselle, missä hukassa oleva ihminen on aina ensimmäinen.
Lasipalatsien sokkeloissa
Kaikelle olevalle merkitystä todistellessaan Malick vaikuttaa huonoimmillaan julistavalta saarnamieheltä ja elokuvansa vain imelillä jousimatoilla täytetyltä uskontunnustukselta, jossa katsojan omaan tulkintaan ei jätetä riittävästi mahdollisuuksia.
Toisaalta maltillisempia ovat elokuvan perimmäiset näkemykset yksilön henkilökohtaisista ratkaisuista, jotka kukin voi vain omaa moraaliaan kuunnellen tehdä. Pojan aikuinen minä aikatasoja vaihtelevan teoksen nykyisyydessä potee vieraantumistaan korkeuksiin kurottavien lasipalatsien sokkeloissa, jotka panteismiin taipuvainen Malick alleviivaa traagisen onnen, kehityksen, ontoiksi monumenteiksi.
Vastakohta melusaasteelle
The Tree of Life on muodoltaan ja ajatuksiltaan lähes täydellinen vastakohta Hollywoodista saapuvalle melusaastelle. Sen kunnianhimo vain lyö yli ja sokaisee tekijänsä silmät maalauksellisten kuvien verhoilemien pohdiskelujen naiiviudelta. Mustavalkoinen selitysmalli uppoaa paremmin amerikkalaiseen kuin eurooppalaiseen tajuntaan, mikä osaltaan selittää Robert De Niron johtaman juryn päätöstä Cannesin elokuvajuhlilla.
Elokuvaa yhdistävät Veteen piirrettyyn viivaan, entistä selvemmin Malickin pääteokseen, lukemattomat seikat. Niistä sisällöllisesti näkyvimpiin lukeutuvat lamaannuttavat muistot eilisestä, kodista ja rakkaista, jotka eivät enää syystä tai toisesta ole läsnä. Jälleennäkeminen viimeisellä rannalla horjuttaa maallistuneen katsojan uskoa omiin silmiinsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti