Norwegian Wood (2010)

Ohjaus: Tran Anh Hung

★★☆☆☆

Ainakin suomenkielisessä lehdistömateriaalissa Haruki Murakamin romaaniin perustuvaa teosta markkinoidaan hiukan harhaanjohtavasti. Kyse ei ole ainakaan ensimmäisestä Murakami-sovituksesta, sillä vain kaksi vuotta nyt kuusikymppisen kirjailijatähden esikoisromaanin (1979) ilmestymisen jälkeen japanilaisohjaaja Kazuki Omori muokkasi kirjasta tulkintansa.

En tunne kyseistä elokuvaa sen tarkemmin tai filmin nauttimaa mainetta, mutta jotain sen onnistumisesta voi ehkä päätellä siitä, ettei Murakami ole sittemmin luovuttanut kuvausoikeuksia pitkien elokuvien tekijöille. Vasta vietnamilaistaustaisen Tran Anh Hungin taivuttelu käänsi hänen päänsä lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin.

Ranskalaistuneen ohjaajan ura käynnistyi Cannesissa palkitulla Vihreän papaijan tuoksulla (1995), mutta sisältää viimeisen kymmenen vuoden ajalta vain yhden merkinnän ennen nyt ensi-iltansa saavaa elokuvaa, epäonnisen englanninkielisen noir-pastissin I Come with the Rain (2009), jossa pääosaa näyttelee amerikkalainen Josh Hartnett. Tosiasiassa Tran Anh Hungin suurin mielenkiinto taisi jo tässä vaiheessa kohdistua edellisenä vuonna lunastamaansa opukseen, joka kertoo kuristavan rakkaustriangelin kehkeytymisestä 1960-luvun lopulla.

Kirjasovitusten hankaluudet

Kerronnaltaan ja muilta syvyysaspekteiltaan monitasoisia kirjoja pidetään syystä hankalina filmata, eikä vuonna 1987 julkaistu Norwegian Wood ole poikkeus. Kompromisseilta ei ole tässäkään tapauksessa vältytty. Kertojaäänen käytöstä huomaa ensimmäiseksi elokuvan proosallisen taustan, mutta paljon ongelmallisempi on kolmiodraaman yhteiskunnallisen kehyksen irrallisuus.

Yksilön suhdetta ympäristöön jaksetaan peilata vain lyhyellä otoksella opiskelijamielenosoituksista, mutta yleisempiin kysymyksiin levottomana liikehtivän nuorison vastakulttuurista ei palata enää myöhemmin. Toki kyse voi olla ohjaajan täysin tietoisesta valinnasta keskittyä henkilökatraan sisäisiin myllerryksiin, jotka nyt muodostavat teoksen ytimen.

17-vuotiaan Kizukin itsemurha suistaa tyttöystävä Naokon ja parhaan kaverin Torun tunteet aallokkoon, jonka syövereissä heistä kumpikin käy lähellä umpikujaa. Ensin he tapailevat lohtua toisistaan, mutta pohjattomasti masentuneen Naokon on myöhemmin haettava apua syrjäisen parantolan yksinäisyydestä, eivätkä Torunkaan pyristelyt uuden suhteen oraalla irrota häntä kokonaan menneisyytensä kahleista. Kohtalo tuntuu sitovan heidät tiivimmin yhteen kuin tarinan ulkoisista merkeistä voi päätellä.

Tässä on sovituksen toinen selvä puute. Vastarakkauden puutteen tragedia kyllä lävistää runollisten vihjausten täyttämää kaunotaiteellista ilmaisua, joka ei sittenkään aina loksahda sisällön kanssa yhteen. Esimerkiksi Midorin rooli Torun kumppanina jättää liian paljon ärsyttäviä kysymyksiä ilmaan. Toisaalta visuaaliset vertauksetkin jäävät joskus tuskallisen kuluneiksi, kun kärsimystä on huudettava myrskyävän meren rannalla.

Lisäksi seksuaalisten häiriöiden kipeys saa kaipaamaan Tran Anh Hungin ohjaukselta rohkeampia linjauksia kuin mitä hänellä on tarjota ihmisen perimmäisen yksinäisyyden kuvaukselleen. Kun turhat toiveet lyövät kättä henkisten harhailujen kanssa, maisemien mahtavuus jättää vähän pateettisen leiman.