Melancholia (2011)

Ohjaus: Lars von Trier

★★★☆☆

Ihanteet törmäävät todellisuuteen myös Lars von Trierin elokuvissa, joissa henkilöt joutuvat todistamaan pienuuttaan. Tuomiopäiväelokuvaan kysymyksen vievä tanskalaisvisionääri potkittiin ulos Cannesin elokuvajuhlilta koeteltuaan kuulijoidensa ymmärrystä muutamalla natsiaiheisella jutulla lehdistötilaisuudessa ja kuviteltuaan sen järjestäjien osalta venyvämmäksi. Robert De Niron johtama jury oli viisaampi, koska myönsi elokuvalle pokaalin naispääosasta.

Viime hetkellä ansasta pelastuvia lemmikkieläimiä, urhoollisten isien sankarisuorituksia tai amerikkalaisten voittoa kuuluttavia kansanjuhlia ei von Trierin elokuvasta kuitenkaan löydy. Maailmanloppua julistava fantasia avaa Wagnerilla ja digitaalisesti manipuloiduilla, maalaustaiteen syövereistä ammentavilla otoksilla. Ne soljuvat eteenpäin yhtä hitaasti ja vertauksellisesti kuin edellisen surmansyöksyn Antichristin (2010) kohtalokkaat kuvat.

Samannimisen planeetan Tellukseen iskeytymisestä kertova Melancholia (2011) ei ole von Trierin paras tai edes hätkähdyttävin elokuva, mutta kuka muu tällaista, elämän, kuoleman ja uskon ikuisuuskysymyksiä pohdiskelevaa art house -katastrofielokuvaa tekisi, ellei hullu mies Tanskanmaalta?

Kuin kivi kengässä

Hyvin järkyttävää väkivaltaa sisältävän Antichristin herättämään tyrmistykseen reagointina von Trier ei tällä kertaa tarjoa peesaajilleen tyydytystä kaupallisten rajojen ylityksillä, vaikka on selvää, että juuri niitä yhtä lailla hännystelijät kuin hurskastelijatkin häneltä odottavat. Sen sijaan uutuus hiertää huomiota herättävän ja ahdistavan sisäänpäinkääntyneenä, kuin kivenä kengässä, kuten hän on joskus kuvannut elokuvallista ihannettaan.

Naturalismista luopuvien Amerikka-teosten tapaan se alkaa laveana ryhmävalaisuna hääillallisille vanhalle kartanolle kokoontuvasta juhlaväestä, mutta etenee kohti intiimiä sielunpeilausta kahden sisaruksen välisestä suhteesta. Tavallaan siis siirtymä Willem Dafoen ja Charlotte Gainsbourgin näyttelemän avioparin painajaismaisesta matkasta Eedeniin Kirsten Dunstin ja samaisen Gainsbourgin synkkään havahtumiseen ei ole niin pitkä kuin ensialkuun tuntuu.

Yhteys surrealistiseen Antichristiin korostuu ydinperhettä jäytävässä rappiossa, joka toistuu paitsi tyttärissä myös toisiaan pilkkaavien eronneiden vanhempien kuristavassa katkeruudessa. Vanhemman sisaren omahyväinen aviomies, painokkaasti amerikkalainen – tietysti – Kiefer Sutherland, taas on kuin toisinto Dafoen kaikkien kykyjensä ylivoimaisuuteen uskovasta siipasta.

Lähestyvän tuhon sisuksissaan täydellä varmuudella aavistavan, kouristavaa masennusta potevan morsiamen hairahtuminen tunteettomaan seksiin paljastaa lopullisesti von Trierin ajatelleen elokuvia toisiaan täydentävinä puoliskoina. Kuolema kuumottaa taivaalla, mutta helvetti on maan päällä, omassa riittämättömyydessämme.

Epätasainen kokonaisuus

Tiedemiesten totuuksiin epäluuloisesti suhtautuva Melancholia ei ole silti kokonaisuutena niin vakuuttava kuin toivoisi. Ensimmäisen puoliskon hiukan jäsentymättömäksi typistyvä ihmissuhdedraama on pelkistävyydessään melkeinpä arkipäiväisen tylsää, eikä Lars von Trier ole skenaristina yhtä nerokas kuin mestariohjaajana. On vaarallista jättää vaikutelma sekä karsimisen että laventamisen tarpeesta.

Murheellisen naismarttyyrin mieliteemastaan hän sen sijaan tiivistää muutaman viheliäisesti kärsimyksen ydintä leikkaavan tuokion. Uraa uskollisesti seuranneet syytökset misogyniasta perustuvat väärinymmärrykseen, kun ne väittävät olosuhteiden uhrien vapaaehtoisen antautumisen kielivän inhosta. Päinvastoin en tiedä toista nykyohjaajaa, joka yhtä syvästi välittäisi naisistaan.

Nyt on eteerisinä haaveilijoina utuilleen Kirsten Dunstin vuoro riisuutua häveliäisyyden hepeneistä ja astua Emily Watsonin, Björkin, Nicole Kidmanin,Bryce Dallas Howardin ja Charlotte Gainsbourgin kulkemalle tielle, joka ei ole armollinen.