Ohjaus: Kristina Lindström ja Maud Nycander
★★☆☆☆
Olof Palme vastasi tähtireportteri David Frostille 1960-luvulla tehdyssä televisiohaastattelussa, ettei halua ajatella omaa kuolemaansa. Ruotsin kaikkien aikojen katsotuimmaksi dokumenttielokuvaksi noussut teos valikoi lausunnon sen ensimmäiseen kohtaukseen. Palme kuoli salamurhaajan laukauksiin kaksi vuosikymmentä ohjelmasta oltuaan palaamassa elokuvanäytöksestä kotiin vaimonsa seurassa.
Tappajan henkilöllisyyttä on arvuuteltu neljännesvuosisadan ajan. Christer Petterson tuomittiinkin, mutta todisteet eivät kestäneet hovioikeutta, ja mies kuoli myöhemmin. Salaliittoteoriat ulottuvat Etelä-Afrikkaan asti, sillä Palme tunnettiin rotusorron kiivaana vastustajana. Tuntuu Suomesta katsoen käsittämättömältä, ettei länsinaapurin poliisi ole kyennyt selvittämään maan viime vuosisadan ehkä merkittävimmän yksittäisen henkilön (Ingmar Bergmanin rinnalla) teloittamista pääkaupungin keskustan katukivetykseen.
Aihe jatkaa siis elämäänsä otsikoissa, kirjoissa ja kollektiivisessa tajunnassa, kunnes surmaajan nimi saadaan selville.
Kristina Lindströmin ja Maud Nycanderin perinteisellä elämäkerturin otteella ohjaama elokuva käy läpi sosialidemokraattien pitkäaikaisen johtajan vaiheet kronologisessa järjestyksessä kovin yllätyksettömästi, eikä teoksen visuaalisista ratkaisuistakaan löydy mitään sen raflaavampaa.
On kuin Palmen myytti estäisi tekijöitä rohkeammasta toteutuksesta. Totuus lienee arkisempi, sillä Palmen perhe on suostunut mukaan dokumentintekoon. Silti vaimon ja kolmen pojan tuntemuksista paljastuu erittäin niukasti, luultavasti heidän valinnastaan. Olisiko lopputulos voinut olla jotain muuta jättämällä heidät tyystin sivuun?
Vanhan rahan radikaali
Suomessa me emme ole vielä tottuneet upporikkaista suvuista tuleviin presidentteihin tai pääministereihin, sillä suhtaudumme omaisuuteen epäilevästi. Vanhassa suurvallassa ja monarkiassa Ruotsissakin oli silti hämmentävää, että aatelissukuinen Palme valitsi nimenomaan sosialidemokraatit puolueekseen. Dokumentti huomioi puheet opportunismista, sillä olivathan sosialidemokraatit maan selvästi suosituin puolue. Kysymys päästetään kuitenkin karkuun ennen kuin se on kunnolla edes kuultu.
Palmen nousun taustalla oli klassinen kisälli-oppipoika-asetelma Tage Erlanderista, sosialidemokraattien iäkkäästä johtajasta, ja seuraajasta, joka nousi jo nuorena tämän luottomieheksi. Tie vei ensin Erlanderin liikenne- ja lopulta oman hallituksen pääministeriksi.
Palmessa yhdistyivät tietty yläluokkainen arvokkuus ja nuoren sivistyspolven ajattelun radikaalisuus. Liekö silti yhtä paljon ajan kuin henkilönkin henkeä suorapuheisuus, jota ainakin mediataitoiset nykypoliitikot välttelevät kuin ruttoa piiloutuessaan hallinnollisen jargoninsa suojiin? Palme rinnasti amerikkalaisten pommitukset Vietnamissa natsien hirmutöihin, osoitti tukeaan palestiinalaisten johtajalle Jasser Arafatille ja korosti kerta toisensa jälkeen, että politiikka on tahdon asia.
Sama ehdottomuus, joka ihastutti kannattajia ylämäessä, kääntyi Palmea vastaan alamäessä. Skandaaleitakin hänen ympärillään riitti, mutta juuri näiden kohdalla dokumentti säilyy häveliäimpänä. Palme ei todellakaan ollut mikään pyhimys poliitikkona tai ihmisenä, vaan älynlahjoineen myös rasittava persoona ja ylemmyydentuntoinen. Nämä miinukset ohjaaja kätkee tasaisena tahnana valuvaan kerrontaansa pieninä reunahuomauksina.
Keskustelun alustukseksi
Koska Palmen (2012) henkilökuvassa, poliittisessa arvioinnissa ja historian tajussa on rajallisuutensa, jää aikaa pohtia myös ohi elokuvan. Mitä pääministeri olisi ajatellut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisestä maailmasta ja Euroopan unionista? Entä olisiko hän ollut se mies, joka olisi vienyt Ruotsin euroon?
Palme ei ystävän mukaan ollut erityisen komea tai naisten mieleen, mutta naisohjaajat katsovat Palmea ihaillen. Televisiomainen raportti sopii parhaiten alustukseksi keskusteluun pohjoismaisesta hyvinvoinnista ja ruotsalaisen kansankodin kauaskatseisesta rakentajasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti