Pariisin vainotut (2010)

Ohjaus: Rose Bosch

★★☆☆☆ 

Natsien kanssa toisessa maailmansodassa tekemisiin joutuneet maat tekivät vuorollaan sydäntä kylmääviä ja osin edelleen kiisteltyjä kompromisseja pitääkseen kiinni edes olemassaolonsa rippeistä. Täällä Suomessa me ymmärrämme reaalipolitiikan pelisääntöjä kirkkaammin kuin sen geoulottuvuuteen lähempää tuttavuutta tekemättömät valtiot.

Koko maailman mittakaavassa nöyryytetyin rooli sodassa jäi kuitenkin eurooppalaisen sotilasmahdin illuusiota eläneelle Ranskalle, jonka pääkaupunkiin Pariisiin Adolf Hitlerin panssarit vyöryivät vaivaisessa kuukaudessa kesällä 1940. Käytännössä maa jaettiin tämän jälkeen marsalkka Philippe Pétainin nukkehallituksen johtamaan eteläosaan ja natsien miehittämään pohjoisosaan, jota ”Vichyn Ranska” hallitsi vain nimellisesti.

Sen raskaimpiin ja vaietuimpiin rikoksiin lukeutuvat tapahtumat kesältä 1942, kun hallituksen ja sen pääministerin, myöhemmin maanpetturuudesta teloitetun Pierre Lavalin siunauksella valtion poliisi raahasi öisten ratsioiden tuloksena 13 000 Ranskan juutalaista kodeistaan odottamaan kyyditystä idän keskitysleireille.

Sentimentaalinen asteikko

Roiskiessaan häviäjien historian häpeätahraa vihdoin suuren yleisön kanvaasille ranskalaiseepoksen voi sen perusteella lukea paikkaansa puolustavaksi kansalliseksi sotaeepokseksi. Silti Pariisin vainotut (2010) herättää enemmän tarkennusta kaipaavia kysymyksiä ja tyylikeinoihin kytkeytyvää harmistusta kuin vääryydestä viriävää kuristavaa kauhua.

Ohjaaja Rose Boschin näkökulma myötäilee valtavirran sentimentaalista asteikkoa, jossa pääasiana ei ole niinkään viattomien osalle osuva hirmuinen kärsimys kuin heitä pyyteettömästi auttavien sankaruus. Toki hän sivuaa virkavallan syyllisyyttä, vartijoiden pelkuruutta ja poliittisen johdon häikäilemättömyyttä, mutta sen verran varovaisesti ja lyhyesti, että instituutioiden rooli jää yksilöiden varjoon.

Sama tauti ulottuu filmin perustuksiin asti, erityisesti vaisuun ilmaisuun, jonka näytelmällisyys vetää tiukkaa rajaa faktan ja fiktion välille.

Yksityiskohdissakin täsmentämisen varaa

Lisäksi muutamat, Adolf Hitlerin persoonaan kytkeytyvät yksityiskohdat häiritsevät. Asiallista on ihmetellä tälle varattua roolia käsikirjoituksessa, jossa hän hipoo koomista virnuilijaa.

Tosiasiassa orjallisen säntillinen, pukeutumista myöten pikkutarkka narsisti etäännytti itsensä tuhoamiskoneistostaan välttelemällä tietoa surmaamismenetelmistä, jotka olivat toimessaan tuloksekkaan Heinrich Himmlerin ekspertiisiä. Tyranni ylläpiti illusorista virheettömyyden ulkokuorta katkeraan kuolemaansa saakka.

Boschin karikatyyri on suurpiirteinen ja syventyy keskusteluihin krematorioista. Päähenkilöiksi kohoavat juutalainen lääkärimies, sairaanhoitajanainen ja pojankoltiainen muodostavat kyynelkanavien avautumiselle otolliset hahmot tätä irvikuvaa vasten. Heidän kohotettu kiltteytensä ja luonnoton siveellisyytensä tarjoavat ehkä ranskalaisille puhdistavaa tragediaa toisten puolesta uhrautumisesta, mutta muille absurdit tapahtumat jäävät pinnallisen itkettäviksi.

Kenenkään ei tarvitse siis jäädä elokuvanäytännöstä pois ainakaan sen vuoksi, että materiaali olisi liian järkyttävää, vaikka levittäjä joutuikin tarkastamon kanssa kiistaan filmille määrätystä ikärajasta.