Ohjaus: Dagur Kári
★☆☆☆☆Mustaa huumoria läpimurtoelokuvansa Nói albiino – kylmyyden vanki (2003) kotikutoisuuden tykötarpeiksi lasketellut Dagur Kári tunnusti esikoisessaan velkaansa Aki Kaurismäelle ja Roy Anderssonille, kuten niin monet nuoremman polven skandinaaviset elokuvantekijät heidän jälkeensä.
Tyylin ulkoisista tunnusmerkeistä ei voi kuitenkaan vetää kovinkaan suuria yhtäläisyysmerkkejä kummankaan tuotantoon, sillä sisällössä islantilaisohjaaja risteilee selvästi epämääräisemmillä ja laskelmoivemmilla vesillä.
Se, minkä debyytin heikkouksista saattoi siunata lumen saartaman syrjäkylän alakulolla tai amatööritulkitsijoiden karheudella, ei enää pelasta hänen ensimmäistä englanninkielistä teostaan ohjauksen ontuvuudelta, kun ympäristöksi vaihtuu amerikkalainen miljoonakaupunki ja näyttelijöiksi kaikkien tunnistamat karakteeriesiintyjät.
Pelkkä näkökulman säilyttäminen yhteisön ulkopuolisissa ei enää riitä vakuuttamaan kriittistä katsojaa, joka kaipaa tarkempaa ja pohditumpaa merkitystä absurdeille tapahtumille.
Viides sydänkohtaus heittää äreän baarinomistajan elämään itsemurhaa yrittäneen katunuoren, josta sairaalasta kotiutuva ukko alkaa koulia itselleen seuraajaa. Paikalleen kuolettunut kyynikko tiuskii miehistä koostuvalle kanta-asiakaskunnalleen, ei salli yllätysvieraita saluunaansa eikä katso hyvällä lempeäsydämisen suojattinsa viatontakaan naissuhdetta.
Laitakaupungin laulussa ränsistyneiden takapihojen tyhjyttään kumiseva kellarifilosofia romantisoi köyhyyden, kurjuuden, osattomuuden ja alkoholismin maailmankatsomusten haikeasävyiseksi mittelyksi, jossa puhdas hyvyys kumpuaa pohjalla käymisestä. Autuas yksinäisyys kyseenalaistuu sateesta pelmahtaneen enkelin vaikutuksesta, mutta moraliteettina tarina hylkii kuoren rosoista realismia.
Käsikirjoitus ei puolestaan anna tiskiä tuijottaville sivuhenkilöille mitään kehittymisen mahdollisuuksia, joten särmikkään Brian Coxin räyhäämisen olisi kannettava sinänsä sydämellisten asioiden puolelle asettuvaa elokuvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti